Kaikki tämä monipuolisuus ihmisessä ja silti! Valitettavan usein koen itseni huonoksi.
Jokin pakottaa minut vertaamaan itseäni muihin, enkä osaa päättää olenko parempi vai huonompi kuin muut. Usein valitsen huonommuuden. Hyviä ovat ne hetket, jolloin vertailu unohtuu.
Ja kuule, olen todella yrittänyt päästä tästä vertailusta. Ja joka kerta sitä pitää uudestaan kitkeä, antaa tunteen mennä ja aloittaa alusta. Olen hyvä, vaikka en ihan pärjääkään tämän yhteiskunnan vaatimuksissa. Puuh. Voin hengittää, lukea, katsoa lapsiani, kirjoittaa, tehdä pieniä asioita, auttaa.
Meissä on niin paljon kaikkea, mitä ei voi kerralla muistaa.
On surua, on menneisyyttä, edellisiä sukupolvia. On varovaisia toiveita, kuolemanpelkoa, unohdusta,
tekoja ja tekemättömiä tekoja. Ymmärtämättömyyttä ja hetkessä taas hengitystä ja paikallaanoloa. Kun suorittaminen on päivällä lakannut, tehtävät loppuneet, saapuu hiljaisuudesta jotain muuta. Jokainen tietää tämän, mutta harvoin sille on sanoja. Unia, ehkä.
Välillä sitä toivoo, että voisi koota itsestään helminauhan, niistä kauneimmista hetkistä. Ja ripustaa sen kaulaansa, uloimpaan kerrokseen, näkyville. Että muistaisi ettei ole ihan huono ainakaan.
Mutta meillä on vain hymy, silmät, kosketus ja riittämättömät sanat. Niillä mennään, sokeasti
haparoiden ihmisten kesken.
Ja aina uudelleen on kohdattava itsensä, oonko huono vai hyvä, mitä mä oon? Tunne puskee läpi, teki mitä tahansa. Onneksi joku lähellä oleva sentään voi auttaa tajuamaan, että mä riitän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti