Kipu pysäyttää, jähmettää, on terävää ja armotonta. Vatsaani
on särkenyt enemmän ja vähemmän tässä parin viikon kuluessa. Muuten vatsa on
oireillut jo vuoden kummalla turvotuksella. Särky ei ole suurta, mutta
kokonaisvaltaista, sitä ei unohda. Välillä en tiedä, koska tämä alkoi ja
välillä tuntuu kuin näin olisi aina. On olemassa myös kivuttomia hetkiä. Kipu
saattaa johtua helikobakteerista, keskiviikkona tiedän lisää.
Kipu saa muistamaankin. Muistan helpommin kuinka tärkeää
kirjoittaminen on. Työasiat ovat lipuneet kauemmaksi, ikään kuin vähemmän
tärkeiksi. Olen ollut työpaikalla tehottomampi, vähemmän kiinnostunut oppimaan
uutta, selvinnyt. Kirjoittaminen ja lukeminen on minussa silti vahvana, ei
haivu. Ja kirjojen etsiminen ja niiden sisällöstä puhuminen on mahtavaa.
Lapsi sylissä lukemassa lievittää selvästi kipua. Samoin
puolison kosketus ja ystävän kanssa puhuminen/kirjoittaminen.
Lapseni saivat siskoltani uudet värit, paperia ja
pensseleitä. Maalasin itsekin. Tämä maalaus kertoo kivusta.
Kipu on meri, joka aaltoilee välillä häipyen taustalle. Kun
se on pahimmillaan, se värittää suorilla viivoilla koko hetken, kasvaa sisälle
kuin vankka puu. Mutta se synnyttää uutta, auttaa muistamaan tärkeät asiat. Uusi elämä, kevät, linnun muna.
Itse olen vesilintu, joka kaipaa saaristoon ja kesään.
Paikkaan, jossa peltiämpäri on ruostunut puhki ja mikään kone ei mittaa aikaa.
Silloin aistimukset synnyttävät pyörteen, menevät päällekäin, limittäin ja
sanatkin ovat kuin vanhoja, revittyjä sanomalehtiä. Niistä voi kutoa hetkessä
hajoavia verkkoja ja uida valossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti