Ruuhkavuodet ja kauhu

Sana ruuhkavuodet on hirviömäinen. Kukaan ei halua ajatella jonottavansa autossa vuosien ajan. Suoraan kauhuleffasta, jumissa jossakin ilman toivoa. Parempi sana olisi ”aikataulutehokoetuksella-vuodet” tai ”mehiläisetkin lepää ja haistelee kukkia, muttei me-vuodet”. Jokin sana, joka kuvaa sitä, että sua vedetään koko ajan moneen suuntaan etkä silti tiedä minne mennä. Siivoat ja touhuat vähän sieltä täältä, että asiat ois suht ookoo. Ja joka päivä keskityt vähän johonkin, näet vaikka legorakennelmia tai teet tähtiwokkia ja luet puoli kirjaa. Ja sit taas mennään.

Tuntemassani arjessa (klo 06-21.00) ihmiset eivät pysähdy kuuntelemaan minuuttia kauempaa. En minäkään. Toisaalta korvani ovat lapsille suunnatut ja heitä kyllä koetan kuunnella tarkoin. Saisi olla isommat ja rauhallisemmat korvat.

Sanoja vaihdetaan aikuisten kesken vähänlaisesti, iltaa istutaan ystävien kanssa harvoin, muutaman kerran puolessa vuodessa.

Edes iltaa istuessa ei tutkita sitä, mitä todella kuuluu. Mutta jos päästään syviin vesiin, kehon tuntemuksiin saakka, sen avulla jaksaa monta kuukautta.

Lapset, työ, harrastukset jasiinäpyörii.

Lasten kanssa on väsyttävää joo, erityisesti marraskuussa, kun pimeä vie voimia kaikilta, jokaisen päivät ovat täynnä puuhaa kodin ulkopuolella ja aamukiire korostuu.

On löydettävä lämpimiä hetkiä, naurua, kikatusta ja kosketuksia. Lämmintä ruokaa ja rauhallista sänkyyn menon hetkeä. Toisina päivinä ne ovat hukassa ja olemme kaikki pulassa, hetken. Mutta hyvät hetket ovat todella hyviä. Ja lasten kanssa niitäkin on joka päivä monta.

Kuulen aikuisilta, mitä töitä he tekevät tai eivät tee. Kuulen, että väsyttää. Kuulen remontteja, lomia, vanhempainiltoja, kauppalistoja, joulusuunnitelmia, raha-asioita, koulutuksia, sairauksia. Mutta en kuule miltä tuntui, kun lapsi näki yöllä painajaista. Tavallisesti en kuule pelon hetkistä puhuttavan ilman kauhistelua tai en kuule riittämättömyyden tunteista. Kaikki täällä itsensä riittämättömäksi tuntevat. Viimeistään kuoleman edessä. Mutta mitä sä sitten ajattelit, kun sä sait potkut? Tai mitä sä oikeastaan haluatkaan tehdä, silleen ihan oikeesti, että mistä sä nautit? Kunpa voisin noihin vastata kiireettä, mutta minua vetää jokin. Ajatuksetkin karkaavat, vaikka koetan hengittää hitaasti.

Ja yksinäisyyttä. Sitä on aina ollut. Pohjimmiltaan ihminen on tavallaan yksin, myös lapsi. Lapsikaan ei voi selittää asioita juuri siten kuin hän tarkoittaa, vaikka joskus osuukin kohdalleen. Kun on aikaa kysellä ja aikaa vastata.

Paras keino meidän perheelle väistää yksinäisyyttä ja antaa kaikille tilaa on lautapelit. Ne saavat meidän puhumaan, nauramaan ja kiljumaan yhdessä. Ja istumaan paikoillaan saman pöydän ääressä. Toinen hyvä keino on metsäretket, jolloin seikkailemme yhdessä. Kolmas keino on joka iltainen lukuhetki. Harvemmin käytettyjä keinoja ovat leipominen, uiminen, saunominen ja yhdessä maalaaminen tai askartelu. Mikään näistä ei meinaa onnistua marraskuussa, siivouksen, ruoanlaiton, vaatehuollon, harrastusten, peseytymisen ja kavereiden näkemisen lomassa. Eikä se lista toki tuohon lopu.

Mutta päästään me lähipuistoon. Tai nappaamaan Pokemoneja. Tai kirjastoon käväisemään. Arkisin näihin on aikaa maksimissaan tunti. Ei ihme, etteivät aikuiset ehdi jutella.

Ja sitten vastaan, että hyvää kuuluu. Ja kuuluuhan hyvää, mutta kuuluu aika paljon muutakin. Uudenlaista kommunikointia ja yllättävämpiä kysymyksiä täytyy kehitellä. Ei vaan jaksais olla niin tehokas. Ja kyllä me istutaan pölyisellä lattialla ja jätetään tavarat viemättä paikoilleen ja syödään eineksiäkin. Ja silti meitä vedetään ihan tarpeeksi, ajatukset karkailevat someen ja sähköposteihin. Miten sä selviät?

Huono vai hyvä - mitä mä oon?

Minussa on kerroksia. Jotkut kauniita, toiset rumia, toiset hiljaisia ja toiset räiskyviä. Vanhoja, murentuvia, uusia ja hentoja. Loputtomia kohtia.
Kaikki tämä monipuolisuus ihmisessä ja silti! Valitettavan usein koen itseni huonoksi.

Jokin pakottaa minut vertaamaan itseäni muihin, enkä osaa päättää olenko parempi vai huonompi kuin muut. Usein valitsen huonommuuden. Hyviä ovat ne hetket, jolloin vertailu unohtuu.
Ja kuule, olen todella yrittänyt päästä tästä vertailusta. Ja joka kerta sitä pitää uudestaan kitkeä, antaa tunteen mennä ja aloittaa alusta. Olen hyvä, vaikka en ihan pärjääkään tämän yhteiskunnan vaatimuksissa. Puuh. Voin hengittää, lukea, katsoa lapsiani, kirjoittaa, tehdä pieniä asioita, auttaa.

Meissä on niin paljon kaikkea, mitä ei voi kerralla muistaa.
On surua, on menneisyyttä, edellisiä sukupolvia. On varovaisia toiveita, kuolemanpelkoa, unohdusta,
tekoja ja tekemättömiä tekoja. Ymmärtämättömyyttä ja hetkessä taas hengitystä ja paikallaanoloa. Kun suorittaminen on päivällä lakannut, tehtävät loppuneet, saapuu hiljaisuudesta jotain muuta. Jokainen tietää tämän, mutta harvoin sille on sanoja. Unia, ehkä.

Välillä sitä toivoo, että voisi koota itsestään helminauhan, niistä kauneimmista hetkistä. Ja ripustaa sen kaulaansa, uloimpaan kerrokseen, näkyville. Että muistaisi ettei ole ihan huono ainakaan.

Mutta meillä on vain hymy, silmät, kosketus ja riittämättömät sanat. Niillä mennään, sokeasti
haparoiden ihmisten kesken.

Ja aina uudelleen on kohdattava itsensä, oonko huono vai hyvä, mitä mä oon? Tunne puskee läpi, teki mitä tahansa. Onneksi joku lähellä oleva sentään voi auttaa tajuamaan, että mä riitän.

Ihminen ja kipu

Kipu pysäyttää, jähmettää, on terävää ja armotonta. Vatsaani on särkenyt enemmän ja vähemmän tässä parin viikon kuluessa. Muuten vatsa on oireillut jo vuoden kummalla turvotuksella. Särky ei ole suurta, mutta kokonaisvaltaista, sitä ei unohda. Välillä en tiedä, koska tämä alkoi ja välillä tuntuu kuin näin olisi aina. On olemassa myös kivuttomia hetkiä. Kipu saattaa johtua helikobakteerista, keskiviikkona tiedän lisää.

Kipu saa muistamaankin. Muistan helpommin kuinka tärkeää kirjoittaminen on. Työasiat ovat lipuneet kauemmaksi, ikään kuin vähemmän tärkeiksi. Olen ollut työpaikalla tehottomampi, vähemmän kiinnostunut oppimaan uutta, selvinnyt. Kirjoittaminen ja lukeminen on minussa silti vahvana, ei haivu. Ja kirjojen etsiminen ja niiden sisällöstä puhuminen on mahtavaa.

Lapsi sylissä lukemassa lievittää selvästi kipua. Samoin puolison kosketus ja ystävän kanssa puhuminen/kirjoittaminen.

Lapseni saivat siskoltani uudet värit, paperia ja pensseleitä. Maalasin itsekin. Tämä maalaus kertoo kivusta.

Kipu on meri, joka aaltoilee välillä häipyen taustalle. Kun se on pahimmillaan, se värittää suorilla viivoilla koko hetken, kasvaa sisälle kuin vankka puu. Mutta se synnyttää uutta, auttaa muistamaan tärkeät asiat. Uusi elämä, kevät, linnun muna.

Itse olen vesilintu, joka kaipaa saaristoon ja kesään. Paikkaan, jossa peltiämpäri on ruostunut puhki ja mikään kone ei mittaa aikaa. Silloin aistimukset synnyttävät pyörteen, menevät päällekäin, limittäin ja sanatkin ovat kuin vanhoja, revittyjä sanomalehtiä. Niistä voi kutoa hetkessä hajoavia verkkoja ja uida valossa.

Kurkistan maailmaa kahden luukun takaa

Elän monessa paikassa. Niin monessa, että unohdan välillä hengittää syvään. Vaikka teen kuuden tunnin päivää, kotona odottaa paljon työtä ja vilinää. Ja aamulla on aikaista herätä pimeään. Mutta on hienot paikat, mihin herätä.



Olen vuoroin kodin lämmössä leväten (kuten nyt), kirjojen maailmassa, ulkona, työpaikalla, vanhempana ilta- ja aamutoimilla, koulussa ja päiväkodissa. Joskus lääkärissä, kaupassa, kahvilassa, harrastuksessa. Työpaikalla keskustelen asioista skaalalla korjausteipistä siihen, miten opettaa tunteita lapsille. Kahlaan satujen merkityksissä, kuvakirjojen kuvissa, välillä umpimähkään, välillä tietäen. Etsin kirjoja jalkapalloilijoista legoilla rakentamiseen, minecratiin, koiriin ja kissoihin. Varaan tietokoneita, korjaan lapsen vahingossa rikkomat kuulokkeet, etsin serbiankielisiä kirjoja, luen satuja satutunnilla. Nautin tästä.

Kirjastossa on mahdollisuus hyvin monelle. En ole koskaan osannut keskittyä yhteen, tutkia tiettyä aihetta. En pysty jumittumaan yhteen ideaan: haalin kaikkea, vaikka toki tiedän ne ydinasiat, jotka minua kiinnostavat.

Lastenkirjat ja niiden ihme. Kahden ihmisen kohtaaminen. Riittämättömät sanat ja kaikki se, miten sanoilla voi kuitenkin koskettaa. Se, mitä on unissa. Viiva, jolla tehdään näkymätöntä näkyväksi. Kuten kirjassa Valtteri ja violetti väriliitu, kirjoittanut Johnson Crockett (ilmestyi ekan kerran Yhdysvalloissa 1955).

Oikeastaan kurkistan maailmaa todella monen luukun takaa. Päätän itse, kuinka tarkasti kulloinkin näen.