Rakkaus

Aika suuri sana.
Ajan suurin sana.
Aika on suuri, niin on rakkauskin.
Ja pieniä hetkiä voi rakastaa.
Kuvissa rakkaus kimaltaa,
punertaa.

Vaaleanpunainen rakkaus antaa lahjoja.
Mutta jos vietäisiinkin roskia?
Äidin rakkaus pitää sylissä.
Mutta rakkaus voi myös kiljua kun lapsi sylkee juuri valmistetun
ruoan päälle.

Ja entä vastasyntyneenä! Kun lapsi on vieras, tutustuttava. Tutuksi tuleva, outo ja kamala, vaativa ja
aivan
kaikkea,
kuten pieniä sormia,
joiden hiutalekynsinauhat hohtavat
eikä niistä saa katsettaan irti.

Rakkaus voi myös karkottaa niin, että on vaikeaa olla sen luona. Kenties tunne on niin voimakas ja paljas.

Kuin olisi lapsi jälleen. Unohtaisi aikuisen lukot ja sovinnaisuudet, muistaisi että saattaa elää hetken vaan ja aina vain hetken kerrallaan.

Olen rakastanut monia ja rakastan.
Lapsuuden perheen rakkaus on kuin juuret,
nykyperheen rakkaus ovat puun runko sekä lehdet.
Ja muut rakkaudet, ystävät, ihastukset, tärkeät ihmiset,
ovat kuin tuuli ja
linnut,
ne laulavat tämän rakkauden lävitse,
puhaltavat omia teitään pysähtyen vain hetkeksi,

Lapseni keräili tänään litteitä lasihelmiä ja leikki niillä pastillikauppaa.
Se on intoa, jota ei voi ohittaa.
Kolisevat helmet muoviämpärissä ja se kuinka hän uudestaan ja uudestaan
haluaa myydä minulle pastillin paperissa. Ja viehtyy siitä!
Ja se kuinka minä siivoan enkä ehtisi ostaa kokoajan pastilleja.

Mutta välillä ostan. Ja kohta pastilleja löytyy myös punaisesta, sydämenmuotoisesta kolikkopussista. Jossa äsken oli rahoja.
Rahat ja rakkauden siteet ja velvollisuudet karkaavat lapsen mielestä ja käsistä.
Minä ravistan ne irti vasta unissa.

Ja hetkittäin
kun näen toiset kirkkaat silmät.

Kirjatkin kukkivat

Kirjastoon tulvii uusia kirjoja, näen niitä päivittäin ja se tuntuu rikkaudelta. Kuvan kirjoista "Meidän isä on hammaspeikko" (Saska Saarikoski) on ilmestynyt jo 2013. Se on näistä kirjoista miellyttävin ja myös seitsemänvuotiaani mielestä hauskin. Se on kielellistä iloa, lempeää väärinymmärrystä ihmisten välillä ja yhdessä vietettävän ajan tärkeyttä.
 Ote: "Täkki on kietoutunut pojan ympärille kuin afrikkalainen kuristajakäärme. Tasainen tuhina todistaa, että lapsen ja peiton taistelu on ohi, ja voiton on korjannut uni".

Marion Deuchars on tehnyt mainion "Tehdään sormenjälkitaidetta" (alkup. "Let's Make Some Great Fingerprint Art" 2012). Jälki on ilmavaa ja innostavaa. Erityiset erilaiset sormenjälkitekniikat osana maisemaa ovat onnistuneita, oivaltavia. Sormenjälki ilmapallona tai vieritettävänä kivenjärkäleenä saa hymyilemään sisältä. Pieni jälki, pari pistettä ja kuvan vaikutus on voimakas!

"Kaheli sakki ja kauhujen kaappi" (2015), Noora ja Jenna Kunnaksen ilmavaiva-iloittelu ilahduttaa omalaatuisuudellaan. Vaikka henkilöt on kuvattu tarkasti jo alussa, kestää kaksi lukukertaa ennen kuin saan henkilökuvat toimimaan mielessäni. Kun ne sitten toimivat, niin ne toimivat, ovat erikoisia ja sopivat outoon maailmaan. Voima on tässä, sekä henkilöiden välisessä jännitteessä ja oudossa maailmassa Maailma jää pölyn ja rikkonaisten lelujen, jonkin hylätyn, mutta tärkeän tavoin vaivaamaan. Seitsenvuotias ei kuitenkaan jaksanut vielä kuunnella tätä.
 Ote: "-Täällä on erilaisia teelaatuja. On riisimuro, riisi, rusina, pöly, tällainen..., Molla-Maija oli katsonut kuivunutta kärpäsenjalaa ja jatkanut, - ...lihatikku, ja viimeisenä löytyy hikisukkaa. Aivan uutta teelaatua."

Supermarsut ovat keveitä luettavia. Niissä on toimivaa dialogia ja lempeää ihmisen toimintaan kohdistuvaa naureskelua. Supervoimat saattaa saada myös ottamalla huikan marsun juomapullosta. Sarjan kahdeksas osa "Supermarsu ja jääräpää Janne" ilmestyi ihan hetki sitten, eli on myös vuoden 2015 kirja. Päähenkilö Emilian äiti kiljuu ärsyyntyneenä, koska 11-vuotiaan Emilian tuleva leirikoulu hermostuttaa. Emilia katsoo silti äitiään lempeästi ja ymmärtää helposti myös muita, varsinkin sellaisia vähän syrjään jääviä. Kirja toimii hyvin ääneen luettuna, sanoisin että parhaiten jo koulun aloittaneille.
Ote: "3. Pertin erikoismokkapalat. Äidin poikaystävä Pertti teki kuuluisia 'ajansäästö-mokkapalojaan'. Niihin on sekoitettu taikinaan muaan sienikastiketta. Näin ei tarvitse syödä erikseen pääruokaa ja jälkiruokaa, vaan voi syödä kätevästi koko aterian kerralla.".

Tänä vuonna käännöksenä ilmestynyt Kirja "Pojat" (Jessica Schiefauer, alkup. "Pojkarna") ei ole lastenkirja. Kirja kuvaa kasvukipua, seksuaalista kasvamista mieheksi tai naiseksi tai molemmiksi yhtäaikaa, tämä on kirjan hämärä kohta. Samalla kirja pohtii juuri tätä ja auttaa näkemään seksuaalisuuden uusin silmin. Kirja sivuaa väkivaltaa ja henkilön kykyä asettaa toinen valtansa alle. Esteettisenä maisemana on kasvatettavia kukkia, niiden mettä, kukan rikkoutumista, hylättyjä tiloja, metsää. Kipuilevat ihmiset käyvät läpi outouttaan ja koettavat nuoruuden kiihkeän halun läpi säilyttää lapsuuden vapaat leikit. Kirja on erityisen hieno, outo ja kaunis ja rujo.
Ote: "Momolla ja Bellassa oli naamiaiset. He leikkivät. Heidän äänensä lensivät kuin kipinät minua kohti: teennäisinä, innostuneina. Kasvihuoneen ovi oli auki, kukka nyökkäsi heille mutta he eivät vilkaisseetkaan sitä. He olivat uuden naamionsa lumoissa.".

Kiitos kirjoista! Kiitos että kirjoitatte, jaatte ideoita ja siten synnätätte uusia. Kirjatkin kukkivat esiin ja välittävät tunteen erilaisesta elävyydestä.

Kuka pelkää ujoa?

Minua on sanottu ujoksi, lukuisia kertoa. Lapsena en puhunut tuntemattomille aikuisille helposti, varsinkin jos paikalla on ollut useampia ihmisiä. Lapsena en ajatellut olevani ujo. Olin puhelias, olin kiljuvainen, olin eloisa, nopea ja erityisen hyvä piiloutumaan. Puhuin ehkä hiljaa. Opin puhumaan niille jotka jaksavat odottaa vastausta tai jotka tulevat lähemmäs kuullakseen. Kaikilla on ne, jotka haluavat kuunnella ja ne jotka eivät halua, eikö?

Koulussa en halunnut vastata kaikkien kuullen. Ehkä se on ujoutta.
Tai vaan tapa olla olemassa.

Kun sanoo: "Hei tuo on vähän ujo", se tarkoittaa minusta että sitä pitää varoa. Ujo on joku, jonka kanssa pitää varoa.

Mitähän me oikeastaan siis varomme? Hiljaisuutta?
Kokonainen Suomen kansa varomassa hiljaisuutta yhdessä? Bussissa! Lentokoneessa! Virastossa! Kadulla! Kassalla kortin maksupäätettä näppäillessä.
Pieni tai suuri salaisuus on se, ettei mikään muukaan kansa oikein hiljaisuutta siedä. Mutta hassua on se, että niin mukahiljaisten suomalaistenkin mielestä hiljaisuus voi olla sietämätöntä.

Minä olen varonut elämässäni paljon ja kaikenlaista. Olen alkanut nykyään olemaan varomatta. Ketään ei saa silti loukata, siitä pidän kiinni jos mahdollista.

Olen varma, että puhun edelleen ihmisten mielestä outoja silloin tällöin. Niin olen tehnyt koko elämäni. Alan puhua kesken jonkin keskustelun aivan jotain muuta. En hahmota mitä toinen ihminen ymmärtää, en kuulosta varmaan useinkaan kohteliaalta, vaikka yritän.

Sanoin kerran naapurilleni, että netti on täynnä ohjeita kaksivuotiaan nukuttamisesta. Hän oli juuri kertonut lapsensa vaikeudesta nukahtaa. Minä ajattelin, että naapurini tietysti ymmärtää minun tarkoittavan, että kaksivuotiaan nukuttaminen ylipäätään ON vaikeaa kun kaikki siitä puhuu. Ettei siis kannata huolestua. Se ON vaikeaa. Tämä on naurattanut minua useita kertoja. Miten sitä luuleekaan toisten ihmisten pääsevän oman pään sisälle! (onneksi naapurini on puhelias ja asia selvisi heti)

Ujon määritelmän voisi kyllä lyödä lukkoon. Jos se on joku, jonka on annettava olla rauhassa, jolta ei kannata kysyä koska se pelkää, joku jonka voi hyvin ajatella olevan ihmisryhmän ulkopuolella, koko sanan voisi pudottaa sanankäytön reunasta pois ja keksiä uuden. Tunnetko itse jonkun ujon ja onko joku joskus halunnut olla ujo?

Minä en! (ja olen sanasta ujo kiukkuinen)