Porkkala

 

Söin tänään erittäin herkullista piirakkaa, sanoisin, että Tampereen parasta, Cafe&Bakery Mimosassa, Kalevassa. Vegaanista ja vehnätöntä (vatsa kiittää!) porkkalapiirakkaa. Piirakassa oli herkullinen, pehmeä pohja, aavistus tilliä, vähän sipulia ja herkullista vaaleaa täytettä. Itse porkkala oli koostumukseltaan ja maultaan koukuttavaa, vähän kuin graavilohta, mutta mielenkiintoisempaa. Piirakkapalan hinta oli neljä euroa, eli aika kallis, mutta makuelämys loistava. Jos et tiedä mitä porkkala on, niin ota selvää! Porkkala oli viime jouluna sellainen ruoka, jota monet  Suomessa kokeilivat. 

Tältä sivulta innostus on lähtenyt: 

 

http://olivesfordinner.com/2015/03/carrot-lox.html

Porkkala edustaa nautinnon tavoittelua ilman, että nautintoon kuluu eläinten henkiä. Ei siis munimaan väsyneitä kanoja, lehmältä vietyjä vasikoita tai ylipäätään muita lihaksi kasvatettuja, ei edes metsästettyjä. Samanlaista innostusta on aiemmin tuottanut kaurapohjainen nyhtökaura, jota en itse ole vielä onnistunut löytämään kaupasta. Härkis (härkäpapuvalmiste) sen sijaan maistuu hyvin lapsillenikin tortillakastikkeessa tai hampurilaispihvinä.

Me äänestämme nykyään ruoalla parempaa maailmaa ja tulevaisuutta, sekä osallistumme omalla filosofiallamme keskusteluihin siitä mitä kannattaa syödä. Olemmehan sitä mitä syömme, aivot ovat valahtaneet vatsaan ja jälkiruoaksi jooga valaisee meidät kaikki.

Ruoasta postataan jatkuvasti kiiltäviä kuvia ja kuvapalvelut, sekä facebook ovat täynnä kokeiltavia reseptejä – fodmap, kotiruoka, gluteeniton, vegaaninen, raakaruoka jne. Itse tykkään postata kuvia, jos olen kerrankin onnistunut tekemään kokonaisen aterian tai saanut aikaiseksi jotain terveellistä tai erityisen kaunista leivottavaa. Jos kuvasta tykkää parikin ihmistä, tunnen liittyväni suureen ruoantekijöiden yhteisöön.

Toinen innostuu läskisoosista ja pitää porkkalaa hienostelevana viherpiipertelynä, toinen saa taas kauan kaipaamiaan reseptejä makuihin, joista on luopunut aatteen tai terveyden vuoksi.

Porkkala on porkkanaa, maan makuja imenyttä juurta, joka saa voimansa myös vedestä ja auringosta. Porkkalan myötä jokainen voi palata juurilleen. Mutta nyt ei suolata silakkaa, vaan suolaan päätyy porkkana, joka silakkaa auliimmin antaa elämänsä ihmiselle.

Kunhan ehtii kasvaa ensin, näin kaupunkilaisen silmin, kuin taian voimalla taimesta paksuksi porkkanaksi kolmessa kuukaudessa. Nopeammin kuin silakka, possusta tai lehmästä puhumatta.

Ps. Jos haluat tilata minulta tekstejä, olen hyvin avoin kirjoittamaan erilaisin tyylein, ota yhteyttä! Mia.M.Lempinen(at)gmail.com

Lontoo ja Harry Potter Studios

Hei olin Lontoossa, ekaa kertaa! Tää on matkakertomus siitä.

Vein Lontooseen lapseni, joka täytti matkan aikana yhdeksän vuotta.
Me lennettiin Norwegian LowFare - lennolla Vantaalta Gatwickiin.

Lento kesti kolme tuntia eli sopivasti. Koska lähdimme illalla auringon laskettua jo maassa (eli kello 17 Suomen aikaa), näimme korkealta koko matkan auringonlaskun kajon. Siistiä! Olimme perillä kuuden maissa, koska aikaero. Lasten kanssa olisi ollut kiva olla jo aiemmin, mutta onneksi junamatka onnistui (kalliilla expressillä) hyvin ja suunnistuskin puoli tuntia Victorian asemaa ympäri pyörittyämme..

Victoria Stationin lähellä (Warvick Way) oli kapea, söpö ja suht edullinen hotelli Colliers Hotel, jota piti intialainen perhe. Hinta jotain 60 euroa/yö.

Muitakin vaihtoehtoja löytyy, kannattaa varata etukäteen. Meidän huone oli kellarissa, ehkä siksikin että meillä oli perhehuone (meillä oli kaksi matkatoveria). Mutta suosittelen kyllä toivomaan huonetta, jossa ikkuna olisi muualle kuin roskiskatokseen. Hotellin ympäristössä oli ihana kävellä, ruokapaikkoja ja ruokakauppoja löytyi. Itse söimme kaksi kertaa pubissa, jonne on tapana ottaa lapsetkin syömään (ei varmaan myöhään kuitenkaan). Ruoka oli hyvää ja kasvisruokaa löytyi myös lähes joka paikasta.

Aamiainen oli paahtoleipää ja muroja maidolla. Tee on hyvää kuiteskin, mutta kehoni huusi kyllä hedelmiä ja salaattia kolmen päivän jälkeen.

Lontoo on kallis ja suuri, mutta kun ostaa Oyster- cardin, pääsee helposti kulkemaan metroilla, joita ei tarvi odottaa ja joilla pääsee melkein minne vain. Kortti pitää leimata sekä tullessa, että poistuessa metrosta. Harry Potter Studiolle piti kyllä ostaa junalippu Eustonista Watfordiin, hinta noin 7 puntaa menopaluu. Ja junalippuja jne. saa myös jonottaa.. Liput itse studiolle ostettiin melkein puoli vuotta ennen matkaa ja se kannattaa.

Jonottamista Lontoon turistikohteissa on siis paljon. Sisään Studiolle jonotimme ehkä vartin. Itse kierrokselle jonotimme lähes puoli tuntia. Ja jos halusi lentää luudalla, käydä junassa, vessassa kierroksen aikana tai ostaa kermakaljaa - taas sai jonottaa. Itse jätimme suurimmat jonotukset väliin ja olimme näkemästämme hyvin tyytyväisiä. Paras aika mennä studiolle olisi varmaan illasta, aamusta tai arkipäivinä. Me oltiin lauantaina puolen päivän aikaan, jotta ehdimme matkustaa paikan päälle Victorialta pari tuntia.

Lavasteiden koko, eläinten, otusten ja muun rekvisiitan taitavuus, maalaukset ja ikään kuin itsestään toimivat jutut olivat hienoimpia. Hiinokka, Hirviökirja, maahisnaamiot, juna, jättimäinen heiluri, ruokasali, kuolonsyöjien kidutuskohtaus valtavan ruokapöydän äärellä..Parhaimpana kaikesta ehkä kuitenkin kulkeminen Viistokujalla. Tässä lähikuva Weasleyn Welhowitseistä. Nähtävää on paljon ja osittain siihen turtui, mutta tunne suuresta työstä ja arvostuksesta Rowlingin kirjoja kohtaan säilyi kaiken myyntikaman keskellä.

Kierros päättyi tähän pienoismalliin. Koska Studiolla oltiin vielä joulu - ja talvimoodissa, täytyy jonkun lopulta harjata pois kaikki tekolumet ja asetella kukkia tuonne "pienoismalliin", jonka kokoa ei valitettavasti tästä kuvasta tajua. Tämä on tarina, joka on todella koskettanut ja viihdyttänyt monia. Oli hienoa olla studiolla ihastelemassa ja seuraamassa ihastuneita katseita. Eikä haitannut, että lapsellani on vielä kaksi viimeistä kirjaa lukematta.

Matkan hienoimpia hetkiä oli ilmaisen tiedemuseon ja vähemmän ilmaisen shoippailun jälkeen Green Park, joka näin Tammikuun auringossa oli jopa hieman vehreä ja keväinen. Ah, miten nautin tuosta auringonpaisteesta! Ihmiset muuten lenkkeilee ilmeisesti Lontoossa ympäri vuoden shortseissa ja päästää puistossa persoonallisia koiriaan vapaaksi. Tiedemuseossa emme ehtineet perehtyä asioihin, mutta siellä voi nähdä ohjuksen, lentokoneita, avaruusmoduulin ja tutkia juttuja Heurekan tyyliin, sekä oppia vaikka kellon tekemisen historiasta. Museokauppa oli vielä hienompi kuin Heurekan oma.

Puistosta oli lyhyt matka kävellä Buckinghamin palatsille pällistelemään. Tunnelma oli jotenkin hieno ja seesteinen ja kevätolo lämmitti sydäntä. Ja kaikkialla oli niin kauniita rakennuksia. Olisin halunnut tutkia vielä vaikka miten monta metropysäkkiä! Kaukana näkyi London eye ja sen takana oleva Big Ben jäi näkemättä. Thamesin ylitimme junalla pimeään aikaan.

Ehkä vielä lisää Lontoosta, aion ainakin vielä palata sinne. Mutta nyt takaisin omaan kirjoitus- ja satumaailmaan! Illalla iltasadun merkeissä laituri 9 3/4.

Ruuhkavuodet ja kauhu

Sana ruuhkavuodet on hirviömäinen. Kukaan ei halua ajatella jonottavansa autossa vuosien ajan. Suoraan kauhuleffasta, jumissa jossakin ilman toivoa. Parempi sana olisi ”aikataulutehokoetuksella-vuodet” tai ”mehiläisetkin lepää ja haistelee kukkia, muttei me-vuodet”. Jokin sana, joka kuvaa sitä, että sua vedetään koko ajan moneen suuntaan etkä silti tiedä minne mennä. Siivoat ja touhuat vähän sieltä täältä, että asiat ois suht ookoo. Ja joka päivä keskityt vähän johonkin, näet vaikka legorakennelmia tai teet tähtiwokkia ja luet puoli kirjaa. Ja sit taas mennään.

Tuntemassani arjessa (klo 06-21.00) ihmiset eivät pysähdy kuuntelemaan minuuttia kauempaa. En minäkään. Toisaalta korvani ovat lapsille suunnatut ja heitä kyllä koetan kuunnella tarkoin. Saisi olla isommat ja rauhallisemmat korvat.

Sanoja vaihdetaan aikuisten kesken vähänlaisesti, iltaa istutaan ystävien kanssa harvoin, muutaman kerran puolessa vuodessa.

Edes iltaa istuessa ei tutkita sitä, mitä todella kuuluu. Mutta jos päästään syviin vesiin, kehon tuntemuksiin saakka, sen avulla jaksaa monta kuukautta.

Lapset, työ, harrastukset jasiinäpyörii.

Lasten kanssa on väsyttävää joo, erityisesti marraskuussa, kun pimeä vie voimia kaikilta, jokaisen päivät ovat täynnä puuhaa kodin ulkopuolella ja aamukiire korostuu.

On löydettävä lämpimiä hetkiä, naurua, kikatusta ja kosketuksia. Lämmintä ruokaa ja rauhallista sänkyyn menon hetkeä. Toisina päivinä ne ovat hukassa ja olemme kaikki pulassa, hetken. Mutta hyvät hetket ovat todella hyviä. Ja lasten kanssa niitäkin on joka päivä monta.

Kuulen aikuisilta, mitä töitä he tekevät tai eivät tee. Kuulen, että väsyttää. Kuulen remontteja, lomia, vanhempainiltoja, kauppalistoja, joulusuunnitelmia, raha-asioita, koulutuksia, sairauksia. Mutta en kuule miltä tuntui, kun lapsi näki yöllä painajaista. Tavallisesti en kuule pelon hetkistä puhuttavan ilman kauhistelua tai en kuule riittämättömyyden tunteista. Kaikki täällä itsensä riittämättömäksi tuntevat. Viimeistään kuoleman edessä. Mutta mitä sä sitten ajattelit, kun sä sait potkut? Tai mitä sä oikeastaan haluatkaan tehdä, silleen ihan oikeesti, että mistä sä nautit? Kunpa voisin noihin vastata kiireettä, mutta minua vetää jokin. Ajatuksetkin karkaavat, vaikka koetan hengittää hitaasti.

Ja yksinäisyyttä. Sitä on aina ollut. Pohjimmiltaan ihminen on tavallaan yksin, myös lapsi. Lapsikaan ei voi selittää asioita juuri siten kuin hän tarkoittaa, vaikka joskus osuukin kohdalleen. Kun on aikaa kysellä ja aikaa vastata.

Paras keino meidän perheelle väistää yksinäisyyttä ja antaa kaikille tilaa on lautapelit. Ne saavat meidän puhumaan, nauramaan ja kiljumaan yhdessä. Ja istumaan paikoillaan saman pöydän ääressä. Toinen hyvä keino on metsäretket, jolloin seikkailemme yhdessä. Kolmas keino on joka iltainen lukuhetki. Harvemmin käytettyjä keinoja ovat leipominen, uiminen, saunominen ja yhdessä maalaaminen tai askartelu. Mikään näistä ei meinaa onnistua marraskuussa, siivouksen, ruoanlaiton, vaatehuollon, harrastusten, peseytymisen ja kavereiden näkemisen lomassa. Eikä se lista toki tuohon lopu.

Mutta päästään me lähipuistoon. Tai nappaamaan Pokemoneja. Tai kirjastoon käväisemään. Arkisin näihin on aikaa maksimissaan tunti. Ei ihme, etteivät aikuiset ehdi jutella.

Ja sitten vastaan, että hyvää kuuluu. Ja kuuluuhan hyvää, mutta kuuluu aika paljon muutakin. Uudenlaista kommunikointia ja yllättävämpiä kysymyksiä täytyy kehitellä. Ei vaan jaksais olla niin tehokas. Ja kyllä me istutaan pölyisellä lattialla ja jätetään tavarat viemättä paikoilleen ja syödään eineksiäkin. Ja silti meitä vedetään ihan tarpeeksi, ajatukset karkailevat someen ja sähköposteihin. Miten sä selviät?

Huono vai hyvä - mitä mä oon?

Minussa on kerroksia. Jotkut kauniita, toiset rumia, toiset hiljaisia ja toiset räiskyviä. Vanhoja, murentuvia, uusia ja hentoja. Loputtomia kohtia.
Kaikki tämä monipuolisuus ihmisessä ja silti! Valitettavan usein koen itseni huonoksi.

Jokin pakottaa minut vertaamaan itseäni muihin, enkä osaa päättää olenko parempi vai huonompi kuin muut. Usein valitsen huonommuuden. Hyviä ovat ne hetket, jolloin vertailu unohtuu.
Ja kuule, olen todella yrittänyt päästä tästä vertailusta. Ja joka kerta sitä pitää uudestaan kitkeä, antaa tunteen mennä ja aloittaa alusta. Olen hyvä, vaikka en ihan pärjääkään tämän yhteiskunnan vaatimuksissa. Puuh. Voin hengittää, lukea, katsoa lapsiani, kirjoittaa, tehdä pieniä asioita, auttaa.

Meissä on niin paljon kaikkea, mitä ei voi kerralla muistaa.
On surua, on menneisyyttä, edellisiä sukupolvia. On varovaisia toiveita, kuolemanpelkoa, unohdusta,
tekoja ja tekemättömiä tekoja. Ymmärtämättömyyttä ja hetkessä taas hengitystä ja paikallaanoloa. Kun suorittaminen on päivällä lakannut, tehtävät loppuneet, saapuu hiljaisuudesta jotain muuta. Jokainen tietää tämän, mutta harvoin sille on sanoja. Unia, ehkä.

Välillä sitä toivoo, että voisi koota itsestään helminauhan, niistä kauneimmista hetkistä. Ja ripustaa sen kaulaansa, uloimpaan kerrokseen, näkyville. Että muistaisi ettei ole ihan huono ainakaan.

Mutta meillä on vain hymy, silmät, kosketus ja riittämättömät sanat. Niillä mennään, sokeasti
haparoiden ihmisten kesken.

Ja aina uudelleen on kohdattava itsensä, oonko huono vai hyvä, mitä mä oon? Tunne puskee läpi, teki mitä tahansa. Onneksi joku lähellä oleva sentään voi auttaa tajuamaan, että mä riitän.

Ihminen ja kipu

Kipu pysäyttää, jähmettää, on terävää ja armotonta. Vatsaani on särkenyt enemmän ja vähemmän tässä parin viikon kuluessa. Muuten vatsa on oireillut jo vuoden kummalla turvotuksella. Särky ei ole suurta, mutta kokonaisvaltaista, sitä ei unohda. Välillä en tiedä, koska tämä alkoi ja välillä tuntuu kuin näin olisi aina. On olemassa myös kivuttomia hetkiä. Kipu saattaa johtua helikobakteerista, keskiviikkona tiedän lisää.

Kipu saa muistamaankin. Muistan helpommin kuinka tärkeää kirjoittaminen on. Työasiat ovat lipuneet kauemmaksi, ikään kuin vähemmän tärkeiksi. Olen ollut työpaikalla tehottomampi, vähemmän kiinnostunut oppimaan uutta, selvinnyt. Kirjoittaminen ja lukeminen on minussa silti vahvana, ei haivu. Ja kirjojen etsiminen ja niiden sisällöstä puhuminen on mahtavaa.

Lapsi sylissä lukemassa lievittää selvästi kipua. Samoin puolison kosketus ja ystävän kanssa puhuminen/kirjoittaminen.

Lapseni saivat siskoltani uudet värit, paperia ja pensseleitä. Maalasin itsekin. Tämä maalaus kertoo kivusta.

Kipu on meri, joka aaltoilee välillä häipyen taustalle. Kun se on pahimmillaan, se värittää suorilla viivoilla koko hetken, kasvaa sisälle kuin vankka puu. Mutta se synnyttää uutta, auttaa muistamaan tärkeät asiat. Uusi elämä, kevät, linnun muna.

Itse olen vesilintu, joka kaipaa saaristoon ja kesään. Paikkaan, jossa peltiämpäri on ruostunut puhki ja mikään kone ei mittaa aikaa. Silloin aistimukset synnyttävät pyörteen, menevät päällekäin, limittäin ja sanatkin ovat kuin vanhoja, revittyjä sanomalehtiä. Niistä voi kutoa hetkessä hajoavia verkkoja ja uida valossa.