torstai 24. marraskuuta 2016

Ruuhkavuodet ja kauhu


Sana ruuhkavuodet on hirviömäinen. Kukaan ei halua ajatella jonottavansa autossa vuosien ajan. Suoraan kauhuleffasta, jumissa jossakin ilman toivoa. Parempi sana olisi ”aikataulutehokoetuksella-vuodet” tai ”mehiläisetkin lepää ja haistelee kukkia, muttei me-vuodet”. Jokin sana, joka kuvaa sitä, että sua vedetään koko ajan moneen suuntaan etkä silti tiedä minne mennä. Siivoat ja touhuat vähän sieltä täältä, että asiat ois suht ookoo. Ja joka päivä keskityt vähän johonkin, näet vaikka legorakennelmia tai teet tähtiwokkia ja luet puoli kirjaa. Ja sit taas mennään.

Tuntemassani arjessa (klo 06-21.00) ihmiset eivät pysähdy kuuntelemaan minuuttia kauempaa. En minäkään. Toisaalta korvani ovat lapsille suunnatut ja heitä kyllä koetan kuunnella tarkoin. Saisi olla isommat ja rauhallisemmat korvat.

Sanoja vaihdetaan aikuisten kesken vähänlaisesti, iltaa istutaan ystävien kanssa harvoin, muutaman kerran puolessa vuodessa.

Edes iltaa istuessa ei tutkita sitä, mitä todella kuuluu. Mutta jos päästään syviin vesiin, kehon tuntemuksiin saakka, sen avulla jaksaa monta kuukautta.
Lapset, työ, harrastukset jasiinäpyörii.

Lasten kanssa on väsyttävää joo, erityisesti marraskuussa, kun pimeä vie voimia kaikilta, jokaisen päivät ovat täynnä puuhaa kodin ulkopuolella ja aamukiire korostuu.

On löydettävä lämpimiä hetkiä, naurua, kikatusta ja kosketuksia. Lämmintä ruokaa ja rauhallista sänkyyn menon hetkeä. Toisina päivinä ne ovat hukassa ja olemme kaikki pulassa, hetken. Mutta hyvät hetket ovat todella hyviä. Ja lasten kanssa niitäkin on joka päivä monta.

Kuulen aikuisilta, mitä töitä he tekevät tai eivät tee. Kuulen, että väsyttää. Kuulen remontteja, lomia, vanhempainiltoja, kauppalistoja, joulusuunnitelmia, raha-asioita, koulutuksia, sairauksia. Mutta en kuule miltä tuntui, kun lapsi näki yöllä painajaista. Tavallisesti en kuule pelon hetkistä puhuttavan ilman kauhistelua tai en kuule riittämättömyyden tunteista. Kaikki täällä itsensä riittämättömäksi tuntevat. Viimeistään kuoleman edessä. Mutta mitä sä sitten ajattelit, kun sä sait potkut? Tai mitä sä oikeastaan haluatkaan tehdä, silleen ihan oikeesti, että mistä sä nautit? Kunpa voisin noihin vastata kiireettä, mutta minua vetää jokin. Ajatuksetkin karkaavat, vaikka koetan hengittää hitaasti.


Ja yksinäisyyttä. Sitä on aina ollut. Pohjimmiltaan ihminen on tavallaan yksin, myös lapsi. Lapsikaan ei voi selittää asioita juuri siten kuin hän tarkoittaa, vaikka joskus osuukin kohdalleen. Kun on aikaa kysellä ja aikaa vastata.

Paras keino meidän perheelle väistää yksinäisyyttä ja antaa kaikille tilaa on lautapelit. Ne saavat meidän puhumaan, nauramaan ja kiljumaan yhdessä. Ja istumaan paikoillaan saman pöydän ääressä. Toinen hyvä keino on metsäretket, jolloin seikkailemme yhdessä. Kolmas keino on joka iltainen lukuhetki. Harvemmin käytettyjä keinoja ovat leipominen, uiminen, saunominen ja yhdessä maalaaminen tai askartelu. Mikään näistä ei meinaa onnistua marraskuussa, siivouksen, ruoanlaiton, vaatehuollon, harrastusten, peseytymisen ja kavereiden näkemisen lomassa. Eikä se lista toki tuohon lopu.

Mutta päästään me lähipuistoon. Tai nappaamaan Pokemoneja. Tai kirjastoon käväisemään. Arkisin näihin on aikaa maksimissaan tunti. Ei ihme, etteivät aikuiset ehdi jutella.
Ja sitten vastaan, että hyvää kuuluu. Ja kuuluuhan hyvää, mutta kuuluu aika paljon muutakin. Uudenlaista kommunikointia ja yllättävämpiä kysymyksiä täytyy kehitellä. Ei vaan jaksais olla niin tehokas. Ja kyllä me istutaan pölyisellä lattialla ja jätetään tavarat viemättä paikoilleen ja syödään eineksiäkin. Ja silti meitä vedetään ihan tarpeeksi, ajatukset karkailevat someen ja sähköposteihin. Miten sä selviät?