Sana ruuhkavuodet on hirviömäinen. Kukaan ei halua
ajatella jonottavansa autossa vuosien ajan. Suoraan kauhuleffasta, jumissa jossakin ilman toivoa. Parempi sana olisi ”aikataulutehokoetuksella-vuodet”
tai ”mehiläisetkin lepää ja haistelee kukkia, muttei me-vuodet”. Jokin sana,
joka kuvaa sitä, että sua vedetään koko ajan moneen suuntaan etkä silti tiedä
minne mennä. Siivoat ja touhuat vähän sieltä täältä, että asiat ois suht ookoo. Ja joka päivä keskityt vähän johonkin, näet vaikka legorakennelmia tai teet tähtiwokkia ja luet puoli kirjaa. Ja sit taas mennään.
Tuntemassani arjessa (klo 06-21.00) ihmiset eivät pysähdy kuuntelemaan
minuuttia kauempaa. En minäkään. Toisaalta korvani ovat lapsille suunnatut ja
heitä kyllä koetan kuunnella tarkoin. Saisi olla isommat ja rauhallisemmat korvat.
Sanoja vaihdetaan aikuisten kesken vähänlaisesti, iltaa
istutaan ystävien kanssa harvoin, muutaman kerran puolessa vuodessa.
Edes iltaa istuessa ei tutkita sitä, mitä todella kuuluu. Mutta
jos päästään syviin vesiin, kehon tuntemuksiin saakka, sen avulla jaksaa monta
kuukautta.
Lapset, työ, harrastukset jasiinäpyörii.
Lasten kanssa on väsyttävää joo, erityisesti marraskuussa,
kun pimeä vie voimia kaikilta, jokaisen päivät ovat täynnä puuhaa kodin
ulkopuolella ja aamukiire korostuu.
On löydettävä lämpimiä hetkiä, naurua, kikatusta ja kosketuksia.
Lämmintä ruokaa ja rauhallista sänkyyn menon hetkeä. Toisina päivinä ne ovat
hukassa ja olemme kaikki pulassa, hetken. Mutta hyvät hetket ovat todella
hyviä. Ja lasten kanssa niitäkin on joka päivä monta.
Kuulen aikuisilta, mitä töitä he tekevät tai eivät tee.
Kuulen, että väsyttää. Kuulen remontteja, lomia, vanhempainiltoja, kauppalistoja,
joulusuunnitelmia, raha-asioita, koulutuksia, sairauksia. Mutta en kuule miltä
tuntui, kun lapsi näki yöllä painajaista. Tavallisesti en kuule pelon hetkistä
puhuttavan ilman kauhistelua tai en kuule riittämättömyyden tunteista. Kaikki
täällä itsensä riittämättömäksi tuntevat. Viimeistään kuoleman edessä. Mutta
mitä sä sitten ajattelit, kun sä sait potkut? Tai mitä sä oikeastaan haluatkaan
tehdä, silleen ihan oikeesti, että mistä sä nautit? Kunpa voisin noihin vastata
kiireettä, mutta minua vetää jokin. Ajatuksetkin karkaavat, vaikka koetan
hengittää hitaasti.
Ja yksinäisyyttä. Sitä on aina ollut. Pohjimmiltaan ihminen on tavallaan yksin, myös lapsi. Lapsikaan ei voi selittää asioita juuri siten kuin hän tarkoittaa, vaikka joskus osuukin kohdalleen. Kun on aikaa kysellä ja aikaa vastata.
Paras keino meidän perheelle väistää yksinäisyyttä ja antaa
kaikille tilaa on lautapelit. Ne saavat meidän puhumaan, nauramaan ja kiljumaan
yhdessä. Ja istumaan paikoillaan saman pöydän ääressä. Toinen hyvä keino on
metsäretket, jolloin seikkailemme yhdessä. Kolmas keino on joka iltainen
lukuhetki. Harvemmin käytettyjä keinoja ovat leipominen, uiminen, saunominen ja
yhdessä maalaaminen tai askartelu. Mikään näistä ei meinaa onnistua
marraskuussa, siivouksen, ruoanlaiton, vaatehuollon, harrastusten, peseytymisen
ja kavereiden näkemisen lomassa. Eikä se lista toki tuohon lopu.
Mutta päästään me lähipuistoon. Tai nappaamaan Pokemoneja.
Tai kirjastoon käväisemään. Arkisin näihin on aikaa maksimissaan tunti. Ei ihme,
etteivät aikuiset ehdi jutella.
Ja sitten vastaan, että hyvää kuuluu. Ja kuuluuhan hyvää,
mutta kuuluu aika paljon muutakin. Uudenlaista kommunikointia ja yllättävämpiä
kysymyksiä täytyy kehitellä. Ei vaan jaksais olla niin tehokas. Ja kyllä me
istutaan pölyisellä lattialla ja jätetään tavarat viemättä paikoilleen ja
syödään eineksiäkin. Ja silti meitä vedetään ihan tarpeeksi, ajatukset karkailevat someen ja sähköposteihin. Miten sä selviät?
