Tämä on tunnustus. Olen yhteydessä facebookin kautta suurimpaan osaan ihmisistä. Järjestän jopa tapahtumia ja kutsun kotiini ihmisiä. Muistan ehkäpä kutsua tekstiviestillä ne pari ihmistä, jotka eivät ole facebookissa.
Facebook on sininen. Se on sujuva, yhteistyökykyinen, koukuttava, helppo ja nopea.
Epäilen sitä, koska se on niin hyvä.
Käyn fb:ssä joka päivä.
Tuntuu etten ole perillä kaikista asioista jos en käy.
Facebook ei ahdista minua, mutta se on paljon mielessäni.
Mielipiteitä risteää joka lähtöön, kuka on mitäkin mieltä, kuka liikkuu missäkin. Mikä kiinnostaa.
Opin uutta koko ajan.
Kommunikoin joidenkin ihmisten kanssa jopa melkein ainoastaan fb:n välityksellä.
Mainitsen fb:n usein kun näen ihmisiä.
Jokin takaraivossani huolestuu tästä.
Mainostan tekemisiäni.
Facebook on minulle peili, josta näen olenko ajan hermolla.
Mihin maailma pystyy, mitä tapahtuu. Mihin ihminen pystyy, mihin eläin.
Ihme.
Mitä kannattaa syödä, lukea, ketä tavata,
kuka tykkää kenestä. Face it - Kuka tykkää minusta?
Kuka on töissä, naimisissa, kuka työtön, kuka matkalla.
Joku remontoi, joku tekee ruokaremonttia, toiset juhlivat, saavat lapsia, toiset kuolevat.
Kissanpennut, koiranpennut, eläinoikeudet ja Esther the ihmesika.
Aisteja, tunteita ja ajatuksia kevyessä muodossa.
Reaaliaikainen soppa, yhteinen kuvitelma ja yhteinen yksinäisyys.
Olen tässä niiin sisällä, etten osaa määrittää onko tämä hyväksi vai ei.
Mutta tietoa vaihtuu, tapahtumia luodaan, ideoita muutetaan todeksi.
Naamatusten, mutta vain yhdellä ilmeellä. Ilmeiden ja eleiden kirjon jäädessä reaalielämään.
Ja niiden sanojen väleissä olevien merkitysten avaaminen. Se jää facebookissa vähemmälle.
Ei kai se mitään niin kauan, kuin tämä on vain pintaa.
Ja todella merkitsevät asiat ovat muualla.
Mutta mitä minä teen täällä joka päivä?
Tai voiko facebookissa olla?
Miksi jotkut ihmiset katoavat, vai kadottavatko kuva&tietohälyyn oman kuvansa?
