Elän monessa paikassa. Niin monessa, että unohdan välillä hengittää syvään. Vaikka teen kuuden tunnin päivää, kotona odottaa paljon työtä ja vilinää. Ja aamulla on aikaista herätä pimeään. Mutta on hienot paikat, mihin herätä.
Olen vuoroin kodin lämmössä leväten (kuten nyt), kirjojen maailmassa, ulkona, työpaikalla, vanhempana ilta- ja aamutoimilla, koulussa ja päiväkodissa. Joskus lääkärissä, kaupassa, kahvilassa, harrastuksessa. Työpaikalla keskustelen asioista skaalalla korjausteipistä siihen, miten opettaa tunteita lapsille. Kahlaan satujen merkityksissä, kuvakirjojen kuvissa, välillä umpimähkään, välillä tietäen. Etsin kirjoja jalkapalloilijoista legoilla rakentamiseen, minecratiin, koiriin ja kissoihin. Varaan tietokoneita, korjaan lapsen vahingossa rikkomat kuulokkeet, etsin serbiankielisiä kirjoja, luen satuja satutunnilla. Nautin tästä.
Kirjastossa on mahdollisuus hyvin monelle. En ole koskaan osannut keskittyä yhteen, tutkia tiettyä aihetta. En pysty jumittumaan yhteen ideaan: haalin kaikkea, vaikka toki tiedän ne ydinasiat, jotka minua kiinnostavat.
Lastenkirjat ja niiden ihme. Kahden ihmisen kohtaaminen. Riittämättömät sanat ja kaikki se, miten sanoilla voi kuitenkin koskettaa. Se, mitä on unissa. Viiva, jolla tehdään näkymätöntä näkyväksi. Kuten kirjassa Valtteri ja violetti väriliitu, kirjoittanut Johnson Crockett (ilmestyi ekan kerran Yhdysvalloissa 1955).
Oikeastaan kurkistan maailmaa todella monen luukun takaa. Päätän itse, kuinka tarkasti kulloinkin näen.
