Suosittele jotain hyvää kirjaa!

Kun joku pyytää suosittelemaan hyvää kirjaa kaunokirjallisuuden joukosta, tuntuu vähän siltä kuin pitäisi suositella hyvää ruokaa. Tykkäätsä sitten makaronilaatikosta, vuohenjuustosalaatista, syötkö raakaruokaa vai meheviä pihvejä?

Makaronilaatikkona vois noin aluksi mennä Tuntematon sotilas tai Seitsemän veljestä. Ei niin helppoa ruokaa syödä, mutta perusruokaa meille suomalaisille, ainakin ilmiöinä.

Tai alkujuustolautasella, kätkevästi kuvun alta, löytyis Mukan Maa on syntinen laulu tai Peuran On rakkautes ääretön.

Vegaanipurilaisena Saision Punainen erokirja tai Adamsin Ruohometsän kansa.

Jos toisaalta sattuisit pitämään oudommista ruoista, voisit kokeilla uppopaistettua selleriä ja inkiväärihummusta kahlaten samalla Harmsin Sattumiin tai Pessoan Levottomuuden kirjan syövereihin.

Filosofisen pohdiskelijan mausteinen kurpitsakeitto löytyy esimerkiksi kirjaston hyllystä g:n kohdalta, kun tartut Gaarderin Pasianssimysteerioon, koosta Krohnin Tainaroniin tai ämmästä Mazzarellan Tätiin ja Krokotiiliin.

Pihvinä lautaselle Sofi Oksasen Puhdistus, Katja Ketun Kätilö tai miksei Punaisen sankarittaren kuolema, Qiu Xialong - kahden edellisen joukossa enemmän hampurilaispihvinä. Itse en suosi näitä pihvejä, sillä niiden raakuus heilauttaa mielestäni lukemisen, tai syötävän, kohdetta väärällä tavalla.

Helposti juotava smoothie voisi olla Härkösen Ei kiitos tai Naisten etsivätoimisto- sarja, Nälkäpeli- kirjat tai Tuoman Kyrön Miniä, joista Kyrön teksti löytyisi helmenä lasin pohjalla. Helppo kulauttaa, mutta jää hetkeksi loistamaan.

Ajatuksella ja syvillä, sekä raikkailla mauilla täytettyjä tortilloita tai sushia löytäisit Neil Gaimanin tai Tove Janssonin kirjoista. Tähtisumua Kesäkirjan tavalla tai Kesäkirjan loistoa tähtisumun kera.

Haruki Murakamin Kafka rannalla tai Durasin Rakastaja loiskuu lasissa viipyilevänä punaviininä.

Jälkiruoaksi houkuttavia, tummia kirsikoita Aino Kallaksen Sudenmorsiamen tyyliin ja suklaakakkua kahvin tai teen kera kuten Mazzarellan Täti ja Krokotiili asettaa sanansa.

Ruoan jälkeen voi katsoa kanssaruokailijaa silmiin ja lausua Risto Ahdin, Mannerin tai Färdingin runoja ja olla vaan. Kun ollaan katettu, tehty työ, syöty ja nautittu. Pysähdys ja hengitys. Muista kynttilä katseiden välille!

Keskiviikkona, 1.10.2014 (ja monena muuna tulevana päivänä) voi suunnistaa kuuntelemaan Tove Janssonin juhlaluentosarjaa Metson Pietiläsaliin. Keskiviikkona Jarkko Lauri puhuu aiheesta "Toisen kohtaamisesta: Pikkumönkijöiden häntien eettinen merkitys Näkymätön lapsi -novellikokoelmassa".

http://kirjasto.tampere.fi/ajankohtaista/tapahtumat/kirjallisuus/

Valo on kirkkain pimeässä

Kun syyskyyn loppu lähenee, kuusivuotias lapseni ei ole melkeinpä puoleen vuoteen nähnyt juuri pimeää pihalla ollessaan. Loppukesän juhlissa pimeää sai vähän tarkastella, mutta viime perjantaina hän pääsi kanssani vasta kunnolla liikkumaan katuvalojen läikittämille teille. Otimme polkupyörän esiin iltapalan jälkeen ja lähdimme tuikkimaan lapsen innostusta. Uusi polkupyörän lamppu valaisi edellä ja sai kävelyn johtotähden osan. Lenkillä pysähdyimme kokeilemaan leikkipuistovälineitä pimeässä. Kun poistuimme, paikalle pärähti mopojengi ja muistin välittömästi alaikäisenä kokemani jännityksen tyhjässä, pimeässä leikkipuistossa, jonne joku voi minä hetkenä saapua.

Hienoin palanen iltahetkeä on kokonaan pimeä metsäpolku, joka on päiväisestä polusta täysin erilainen. Tummia varjoja ja hiljaisuutta, risahduksia ja omien askelten tömähdyksiä. Pimeän metsän läpi matkataan enemmän kuin valoisen, sillä aistit herkistyvät tarkkailemaan. Pimeä metsä jää kehoon tuntemuksina ja mukavana jännityksenä. Kotipihalla tähdet alkavat kirkastua näkyviin. Maailman outoutta on se, kun pohdimme mikä niistä voisi olla satelliitti. En koskaan osaa vastata kunnolla satelliittikysymyksiin ja siksi kävin ursan sivuilla tutkailemassa:

"Illan hämärryttyä tähtikirkkaalta taivaalta voi onnistua tunnin aikana bongaamaan kolmisenkymmentä vaeltavaa valoa eli satelliittia paljain silmin. Ilman apuvälineitä niitä löytynee taivaalta kaikkiaan satakunta. Kiikarilla ja kaukoputkella lukumäärä luonnollisesti kasvaa. Satelliitti näyttää liikkuvalta valopisteeltä. Sen yksityiskohtia ei voi erottaa ilman apuvälineitä."

(http://www.ursa.fi/harrastus/jaostot/tekokuut/satelliitit/usein-esitettyja-kysymyksia.html)

Tästä herää vielä kysymys siitä kuinka nopeasti satelliitti liikkuu. Emme onnistu havaitsemaan yhtään selkeästi liikkuvaa, lapsen mielestä kaikki kyllä tuikkivat.

"Noin 200 km korkeudessa kiertävän satelliitin nopeus on noin 7 km/s eli 27 000 km/h. Ratakorkeuden kasvaessa nopeuskin hiljalleen putoaa. Tietoliikennesatelliittien suosimalla geostationaariradalla noin 36 000 km korkeudessa nopeus on likimain nolla ja satelliitti näyttää pysyvän paikoillaan Maahan nähden."

Oletan siis ettei satelliitti juuri näytäkään liikkuvan tai sitten joitakin poikkeuksia voi olla. Yksikään valopiste ei kuitenkaan viiden minuutin aikana näytä vaihtavan paikkaa. Tähtien näkeminen avaa aina uuden näkökulman taivaalle. Unohdan jatkuvasti kuinka paljon tilaa, aikaa ja mielikuvitusta avaruuden välimittoihin mahtuu. Ja siellä, jossakin voi olla mitä tahansa. Siis mitä tahansa, sellaista mitä ei osaa kuvitella. Vaan niin on täällä maan päälläkin. Sillä loppujen lopuksi kuljemme hyvin pientä polkuverkostoa omassa elämässämme, arjessa. Silmillämme on tottumuksen silmälaput, jotka pitää lähes joka hetki riisua jos haluaa nähdä tai oivaltaa jotain uutta. Mutta lapset auttavat näkemään toisin. Toisinaan avaruudellisin mittakaavoin, toisinaan mikroskooppisen pieniä yksityiskohtia. Ja nämä kaksi yhdistyvät vaivatta lapsen mielessä.

Kaupin tähtitornilla voi haastaa mielikuvitustaan sunnuntaisin klo 19-21, jolloin tornissa järjestetään mahdollisuus tähtitarkkailulle.

http://www.tampereenursa.fi/?page=372

Venkoilusta, venkoilusta ja venkoilusta

Olen tanssinut burleskia muutaman kerran tanssitunnilla. Liikuntavaatteissa ja aivan kuin millä tahansa tanssitunnilla. Mutta erojakin on.

Burleski laittaa lanteet keinumaan, sääret kiusoittelemaan, kädet riisumaan hanskoja ja sukkia, ehkä jopa hameita. Omia toki - ja vain halutessaan. Burleskissa kiusoitellaan katsojaa - annetaan ymmärtää että voitaisiin antaa nautintoa tai paljastaa kaikki, mutta sitä ei koskaan tehdä. Burleskissa ei ymmärretä antaa. Tanssitunnilla burleski on pääasiassa tanssia, jossa kunnioitetaan omaa kehoa, nautitaan siitä, ajatellaan että keho on haluttava ja kiusoitellaan sillä. Tämä tekee hyvää kehonkuvalleni, joka raskauksien ja imetyksien aikana oli toisinaan valtava, kömpelö, väsynyt, kuivalle maalle eksynyt tursas. Keho viestii välittömästi ja osittain tiedostamattomasti ja siksi myös vapautuneesti. Ilo syntyy huomaamatta, liikkeistä.

Burleski liikkuu hienostuneen ja irvokkaan välillä. Burleskissa ollaan siinä rajalla esitetäänkö seksuaalisia haluja vai nautitaanko tanssista, kehosta, esiintymisestä. Lavalla burleski on riisumista tietyin maustein ja koreografian kautta. Olen nähnyt livenä burkeskia, joka oli aivan liian rajua ja paljasti mielestäni liikaa. Siitä jäi mauton olo. Mauttomuus liittyy ehkä siihen miten tanssitaiteilija on  kehossaan lavalla. Rauhassa omana nautiskelevana yksilönään vaiko esittävänä hahmona, joka vain vetää läpi näytöksen. Olen kyllä nähnyt myös tyylikästä burleskia. Taiteilija Petra Innanen (Bettie Blackheart) esiintyi klubilla viime talvena. Esitys oli outo, mutta viehkeä. Itsessään varma, kevyt, täysin kuvitteellinen ja tasseleineen, puuhkineen ja tekopapukaijoineen myös irvokas. Innanen tekee kaikenlaisia esityksiä. Minun näkemäni sattui olemaan niitä viehkeimpiä.

Burleskissa kutsutaan katseita, kosiskellaan, mutta pysytään omassa tahdossa eikä antauduta kellekään tosissaan. Burleski ei pyydä anteeksi, on varma ja tietoinen omasta viehätyksestään. Minulle burleski on voimauttavaa minäkuvaa. Voimauttavaa valokuvaa, mutta halutun, liikkuvan naiskehon muodossa. Aiemmin tanssimastani flamencosta se eroaa ainakin siten, että se on kevyempää ja hulluttelevampaa ja menee suoraan asiaan. Sitä ei tarvitse ottaa vakavasti. Eikä minuakaan tanssiessani, mutta minun kehoni on minun, minä tiedän mitä sillä teen! Uskoisin että burleskilla on annettavanaan suomalaiseen kulttuuriin ainakin tämä.

Kirja-arvio: Väritöntä vasten muut värit loistavat

Kuinka paljon meissä itsessämme on väriä, joka hohtaa meistä ainutlaatuisena? Kuinka paljon sädehdimme toisia yksilöitä kohtaan? Murakamin uusimman romaanin (2013, suom. 2014) päähenkilö on näennäisesti väritön. Kaikki muut vaikuttavat sädehtivän hänen ympärillään ihmeellisissä väreissä, kiinnostavina. Kaikilla muilla tuntuu olevan muille annettavaa paljon enemmän. Ainakin minulle tuttu tunne, mutta uskoisin sen olevan jokaisen ihmisen joskus kokemaa kipua.

Lukijana vaivaannun asioista, joita värittömälle miehelle tapahtuu, koska tämä on kuin oman elämänsä sivullinen, antaa asioiden tapahtua ja mennä omalla painollaan, tyytyy olemaan ja elämään yksin, vaikka jotkin asiat painavat häntä kovasti. Tämän lukon, tietämättömyyden ja tuskan haluan avata ja se on kirjan koukuttava vaikutus. Koukku voisi olla terävämpi ja syvempi, mysteerisempi. Hienosti rakentuva tarina jättää kuitenkin turhan mielestäni pois. Kirjan tarina etenee ja palaa taidokkaasti menneeseen ja jättää tunnelman hentoisesta udusta, Suomen keveän kesäyön väristä, jolloin elämää koetaan, ei eletä. Tai oikeastaan elää aletaan juurikin Suomen kesässä, ainakin se on hentoinen alku ja muutos.

Tarina etenee päähenkilön arkisen rytmin mukaan. Tällainen on tyypillistä Murakamin romaaneille. Kirjassa kuvataan toistuvasti ruokaa, pyykinpesua, töihin menoa, unirytmiä, seksiä, unia ja niistä heräämisiä, klassisen musiikin kuuntelua ja sen herättämiä tuntemuksia. Kirjassa on myös rautatieasemien estetiikkaa. Tämä kaikki luo tasapainottavan tunnelman muuten patoutuneita tunteita ja mystisyyttä vyöryttävään kirjaan, jossa ystävien hylkääminen synnyttää valtavan kaipuun ja saa päähenkilön tunteet lukkiutumaan moniksi vuosiksi, kunnes niistä jälleen voi puhua suoraan.

Suurta ihmetystä tai valtavaa oivallusta en teoksesta saanut, kuten vaikkapa romaanista Kafka rannalla (2002, suom. 2009). Mutta viipyilevä tunnelma pysyy silti pitkän aikaa kehossani kirjan lukemisen jälkeen. Jos japaninkielisten nimien merkitys välittyisi minulle, uskon että päähenkilöiden nimistä (esim. musta ja valkoinen) irtoaisi monia symbolisia merkityksiä. Nimet luultavasti viittaavat jotenkin ainakin henkilöiden kohtaloon tarinassa. Mutta mikä on väritön mies? Mitä värittömyys?

Mielelläni näkisin mitä väriä itse hohdan, vai hohdanko mitään. Monet asiat kuten kuolema ja syntymä, mistä tulemme ja minne menemme, ovat arvoituksia. Ehkä meissä voisi olla myös värejä joita ei tavallisilla silmillä näe. Varmaa on, että jotkut ihmiset tunnemme heti omaksemme, joihinkin tutustumme hitaasti. Jotkut jäävät syvästi ja välittömästi mieleen, toiset haipuvat ja liukuvat mielestä pois hyvin helposti. En siis tarkoita, että jotkut ihmiset olisivat toisia vähäpätöisempiä. Tarkoitan sitä, että toiset ihmiset kohtaavat helpommin, vetävät toisiaan helpommin puoleensa ja ihminen, joka on toiselle vieras, on toiselle heti tuttu vaikkei olisi ennen häntä nähnytkään. Ehkä tällä asialla on jotain tekemistä näkymättömien värien kanssa, vaikka varmasti monen muunkin asian kanssa. Tuntumia, aavistuksia, yhteensopivuuksia ja sopimattomuuksia. Ihmisten moninaisuus voisi olla väriskaalalla kuvattuna havainnollista. Värittömyys on vain näennäistä tai piiloutumista itseltään ja muilta. Tämän Murakamin romaani haluaa mielestäni sanoa.

Geokätköilystä, kirkastumista, syksystä

Hentoinen viiva valokuvassa, kurkia yläilmoissa. Kurjet kirkuvat talojen yllä, niitä saattoi tuossa äsken näkemässäni maanantain aurassa olla jopa sata. Niiden sydän vie kohti talvipaikkaa. Sydän kuuluu niiden huudossa ja määrätietoisessä halussa pysyä mukana. Me ihmisetkin suunnistamme, mutta usein välineiden avulla. Geokätköily on tavallaan suunnistamista, helpoimmillaan todella yksinkertaista kartalla osoitettujen pisteiden paikantamista. Kännykän näytöltä seurataan nuolta, joka osoittaa välimatkan ja suunnan kätkölle. Kun pääsee paikalle, johon gps osoittaa (eli kartan nuoli osuu pisteen kohdalle) täytyy alkaa etsiä piiloa. Tämä on lasten mielestä parasta. Joskus piilo on tosiaan niin oivaltava, että hymyilyttää kun sen löytää. Parhaita ovat olleet sellaiset huijarikätköt, jotka saattavat näyttää osalta jotakin rakennelmaa tai asiaa, mutta osoittautuvat joksikin muuksi. Kätköstä löytyy yleensä paperivihko ja kynä, johon voi jättää puumerkkinsä. Löydettyjä voi logata nettiin kirjautuneena ja seurata osoitteesta http://www.geocache.fi, kartalta.

Geokätköpaikoille on usein syntynyt jo tallattuja paikkoja, joita katsomalla voi löytää kätkön hyvin helposti. Tämä on ihmismuurahaisjoukon varjopuoli. Valopuoli on se, että kätköjen avulla löytää myös paikkoja joihin ei muuten menisi. Olen mennyt sillan alle, mieheni on kiivennyt puuhun, olen syönyt peitetarinana jäätelöä Luvia Lankoorissa - jotta olen voinut löytää vaivihkaa kätkön. Lankoori on myös hienoin ja unohtuneimman oloinen kätköpaikka, jossa olen käynyt. Se on pieni kalasatama muutamine paatteineen hiljaisuudella lävistettynä.

Tallinnassa ja Pärnussa löysimme kesällä pari kätköä. Etsiminen sai lapsijoukon kipisemään innosta. Meistä tuli aina kätköä etsiessä hyvin tiivis ryhmä, jossa jokaisen eleillä ja sanoilla oli entistä tärkeämpi osansa. Kätkön lähistöllä olleet asiat jäivät mieleen - havahduin katselemaan tarkemmin ympärilleni. Muistan erään vanhan myllyn rapistuneen rappauksen ja juuressa olevat kolot. Muistan puunrunkoja, kivien rosoisia pintoja, hymyjä, katseiden kiirehtiviä kuviota. Minusta hehkui hetken valoa niin, että kuvia tallentui sen avulla muistiini. Kirkastumia.

Kurjen huuto nousee syksyllä kurkusta. Syksy on keltaisempaa aurinkoa, puolukoita ja sieniä, kellanruskea, kynitty pelto, omenahillon keittämistä, lämmin viltti ja kirja, aavistus tulevasta joulusta, jonka valoa seuraavaksi aletaan tavoitella. Syksy on aina jollain tapaa pysähtymistä, arjen tekemisten haltuunottoa. Syksy ei ole mitään yleistä kurjistumista vaan kurkien tarkkailua, muiden pimeällä valaistujen kotien ohikulkua ja tuoksujen voimistumista ennen niiden nukahtamista pakkasen alle.

(kirjoittaja on 32- vuotias kahden lapsen äiti, joka kummastelee maailman menoa ja koettaa ymmärtää sitä sanoilla, jotka tavalla tai toisella liittyvät tähän hetkeen, sekä työllistää itseään kirjoittamalla ja etsiikin jatkuvasti kirjoitus- ja palautteenantotöitä)

Blogeista

Blogi on kuten kiiltokuva. Sen tulee määritellä bloggaajansa ajanmukaiseksi, muodikkaaksi, (tai muotia vastustavaksi) ruokatietoiseksi, tähän hetkeen kantaa-ottavaksi ja ylipäätään kiinnostavaksi.

Blogien kuvat hehkuvat, hymyt ovat maireita ja sanat kiiltävät innokkuudelleen kuin koristeeksi levitetty huulikiilto syksyisessä auringonpaisteessa. Vaatteita, sisustusta, lapsen kasvatusta, lähiruokia, ravintola-annoksia, kakkureseptejä. Blogi huutaa: Minä osaan! Blogi voi olla käyntikortti, se voi olla mainostajien houkutin tai väylä tuoda ajamaansa asiaa esille. Blogi on vahva, se vaikuttaa sykkiviin verisuoniin ja tiputtelee tiedonpisaroita tarjoiltuna valoisilta lautasilta.

Blogi tiedostaa. Blogi ei ole tyhmä vaan suorastaan avoinna tiedolle, joka voi milloin tahansa pirskahtaa ilmoille. Blogien ääreen suorastaan fokusoidutaan, niitä ajatellaan päivisin, ne tulevat uniin ja niiden kuvallisuus usein todempaa kuin todellisuus itse. Blogi on jopa tuskaisen tietoinen kansikuvamaisuudestaan. Mitä meille siis tapahtuu blogimuotoa lukiessamme? Onko minäkuvamme muuttumassa kansikuviksi? Tuleeko meistä nykyään itsemme mainostajia? Blogin luoma kiiltokuva on kaunis katsella - vaan saattaako unohtua katsella omaa elämää?

Kun kirjoitan blogiani, käännän todellisuudestani, moniulotteisesti hiotusta kristallista, yhden ainoan särmän esille. Tämä esiinkirjoitettu kohta loistaa hetken edessäni ja toivon sen herättävän lukijaa aistimaan, ajattelemaan ja tuntemaan. Blogilla saan aikaan sellaista väreilyä, että tunnen polskivani tässä maailman sosiaalisessa meressä, muuttavani pinnan laatua hetken yhden neliömetrin osalta. Vaikka ajattelin blogin olevan pikkujuttu, ei muutamaa mainintaa kummempi, se tuntuu liikuttavan minua sisältä. Täytyy myöntää että iso osa liikutusta ovat lukijat, jotka ovat sydäntäni lähellä ja joiden armoilla olen avatessani elämäni siruja auki, nähtäville.

Saattaisin jopa saada aikaan syventymistä, lukijan aiheeseen tai sanaan hetkellistä uppoamista. Itsetutkiskelua, hienoista ajatusten koskettamista aineettomassa avaruudessa. Hiukan pelottavaa, hiukan turhauttavaa, hiukan ihanaa ja ainakin mielenkiintoista. Mutta ei vedä vertoja edes sadasosaa toisen ihmisen läsnäolevalle kohtaamiselle, hengitykselle samaan tahtiin, silmistä silmiin tapahtuvalle katseelle tai sanoille jotka vastaavat toisen sanoihin, kuunnellen rauhassa.

(kirjoittaja on 32- vuotias kahden lapsen äiti, joka kummastelee maailman menoa ja koettaa ymmärtää sitä sanoilla, jotka tavalla tai toisella liittyvät tähän hetkeen, sekä työllistää itseään kirjoittamalla ja etsiikin jatkuvasti kirjoitus- ja palautteenantotöitä)

Laventelintuoksua

Kun pesen pyykkiä, käteni tuntuvat lämpimiltä ja voimakkailta. Vaikka pyykkikone hoitelee suurimman työn, käsieni lävitse kulkevat perheen voimakkaimmat elämän merkit, sotkut, tuoksut ja myös hajut. Pyykinpesu valmistelee lämmittävät kuoremme jälleen käytettäviksi. Suhtaudun erityisesti lasteni vaatteisiin hellyydellä. Vaatehuolto on osa hoivaa. Perheemme neljästä henkilöstä kahden kädellisen ihon herkkyyden (ja ympäristön) vuoksi en käytä hajustettuja pesuaineita. Laitan ainoastaan muutaman laventelitipan pesuaineen joukkoon, jolloin makuuhuoneemme tuoksuu teräviltä kukkasilta, ei märältä ja hämmentävältä pyykiltä. Joissakin pesuaineissa laventeli on tosin valmiina, kuten kuvassa olevassa pakkauksessa.

 

Pyykkihuolto ei ole unelmani, mutta se on työ joka saa minut tuntemaan käsilläni. Erityisen ikävää pyykkihuolto on silloin kun varhain aamulla liukastuu kissanoksennukseen olohuoneen parketilla tai illalla kotiin tultuaan löytää imeytyneen oksennuslammikon keskeltä sänkyä. Silloin ei naurata vaan tuskastuttaa. Ärhentely töiden, ruoanlaittojen, lasten kiljahdusten ja tiskien välissä kohoaa yhä syvemmältä vatsasta. Mutta lopulta se saattaa vaan naurattaa. Yksi oksennus, mitä se elämässä tekee kuin vähän lisäpyykkiä. Rakas karvakasahan tuijottaa sinua vihreillä, kiiltävillä silmillään, kaikella rakkaudella.

Olemme täyttäneet useampina vuosina pyykinpesuaineemme uudestaan samaan pulloon aina tarvittaessa. Punnitse&Säästä lopetti tämän toiminnan jo aikaa sitten, nyt on Ruohonjuurikin joutunut melkein taipumaan samaan. Syynä on asetus, joka kieltää pesuaineiden uudelleentäyttämisen. Shampoot ja hoitoainepullot saa yhä täyttää uudelleen.

  "Pesuaineiden täyttöpalvelu loppuu Ruohonjuuren myymälöissä siksi, että EU:n pesuaineasetuksen (648/2004) 11 artikla kieltää kodinpesuaineiden irtomyynnin siksi, että täyttöpalvelusta pesuaineita myytäessä ei voida varmistua siitä, että asiakas on tietoinen pesuaineen pakkausmerkinnöistä. (Eli ihminen saattaa ostaa pyykinpesuainetta astianpesuainepulloon ja sekaantua käyttöohjeista ja ainesosatiedoista).

Suomessa asiaa ahkerasti valvoo Tukes, joka on ottanut tiukan linjan asiaan. Saksan vastaava

valvova viranomainen ei nää mitään estettä pesuaineiden irtomyynnille – kyseessä on siis Suomen terhakan viranomaistyöskentelyn taidonnäyte."

Tämä ote on Ruohonjuuren facebook-sivuilta. Asiasta uutisoi ensimmäiseksi Yrittäjät.fi - verkkopalvelu. Helsingin Uutiset otti myös aiheen esiin verkossa: http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/235471-kansalaisten-raivo-palauttamassa-irtopesuaineet-tuntuu-absurdilta. Lauantaina 6.9 sai Tampereellakin pumpata irtopesuaineita ilmaiseksi. Tapahtuma otti kantaa järjettömään pesuaineiden täyttökieltoon.

Mielestäni pumppaamisen kieltäminen nujertaa yrittämistä, tekee vaikeammaksi vähentää jättimäistä muoviroskamäärää, josta suurinta osaa ei kierrätetä. Esimerkiksi (jälleen facebookin) muoviton syyskuu ottaa kantaa tähän ja kehoittaa käyttämään esim. kaupassa kangaskassia ja välttämään ehdottomasti ympäristölle haitallisimpia hedelmäpusseja. Jo 1990-luvun puolivälissä Kehitysmaayhdistyksen kauppa Tasajako myi kasseja joissa luki "jäähyväiset muovikasseille". Jospa tälle kertakäyttökulttuurille saataisiin myytyä tämä ajatus niin, ettei jätehuolto olisi enää riippuvainen muovipusseista.

Muovipussi kuvastaa helppoa elämää. Muovi on kliinistä, helppoa käärintää joka estää meitä sotkemasta käsiämme ja saa asiat, kuten hedelmät tai marjat näyttämään vitriinistä tarjoilluilta, elämää koskemattomilta, kunkin yksilön vastaanottamilta, täydellisen puhtailta tuotteilta. Samaa kuvastavat lukuisat pullot ja purkit, jotka niin kevyesti lentävät roskiin ja jotka sittemmin niin huoletta unohdetaan. Kunpa ihminen voisi olla vastuussa jokaisesta esineestä, joka hänen käsiensä kautta kulkee. Siitä, mihin ja miten esine jatkaa kulkuaan. Ja siitä, mistä ja miten esine on päätynyt kauppaan ja sieltä käsiin luomaan illuusiota loputtomasti käytettävästä maailmasta. Nautintomme ovat hyvin helppoja jos rahaa kuluttamiseen löytyy. Nautintomme helppous myös nirhaa tämän maailman pintaa aivan huomaamatta niin, ettemme voi tietää koska yhtäkkinen yltäkylläisyys loppuukin ja käteemme jää vuorellinen roskaa.

Kuulutan laventelintuoksua tai muuta eteeristä tuoksua pyykille, käsien lämpöä pumpata pesuaine itse ja olla tietoinen aineen määrästä ja siten arvostaa sitä enemmän. Kuulutan muovittomuutta, hankalia paperipusseja tai itse valittuja kangaskasseja. Kuluttaminen on oleellista ja välttämätöntä, eikä siitä voi syyttää ketään. Mutta helpon kuluttamisen lomassa tulemme vahingossa kuluttaneeksemme kymmenen kertaa enemmän kuin olisi tarpeellista - täysin huomaamattamme.

(kirjoittaja on 32- vuotias kahden lapsen äiti, joka kummastelee maailman menoa ja koettaa ymmärtää sitä sanoilla, jotka tavalla tai toisella liittyvät tähän hetkeen, sekä työllistää itseään kirjoittamalla ja etsiikin jatkuvasti kirjoitus- ja palautteenantotöitä)

Auringonkukkapellolla

Kuka ikinä keksikin auringonkukkapellot, voisin antaa sinulle lämpimän halauksen! Se, että kaupunkiympäristössä voi pysähtyä hetkeksi aivan maksutta poimimaan jättimäisiä, upeita kukkia, on sellainen elämys joka jää pitkäksi aikaa aistien pintaan.

Auringonkukat ovat kesän loppumisen juhlaa, kesän kerättyä lämpöä, joka pirskahtaa näköpiiriin terävänä keltaisena. Nämä kukat ovat vahvoja ja jos odottaa tarpeeksi kauan, ne kantavat mukanaan siemeniä joiden öljyllä voi helposti ravita itseään.

 
Ilmaisuus ja keräämisen helppous saavat ajattelemaan sitä, miten monimutkaisesti ruoka päätyy lautaselle, miten vähän tulee kunnioitettua kauppojen siististi pakattuja tuotteita. Ehkä siksi että useista tuotteista on enää mahdoton tunnistaa sitä hetkeä, kun raaka-aineet ovat vielä olleet tuoreita, kantaneet iloa elämästä siten kuin auringonkukat tai pihlajanmarjat, mustikat tai mansikat tai mullan alta tuoreena tuoksuvat perunat.

 
Onko ihme että meillä on niin paljon syömisongelmia? Ruoka kun saattaa olla niin kovin vierasta, mautonta, tuoksutonta, tunteetonta. Enkä tarkoita etteikö meillä olisi hyvää ruokaa kaupoissa tarjolla ylen määrin. Tarkoitan sitä, että aistimus ruoasta minimalisoituu sen prosessin myötä kun raaka-aineet prosessoidaan, puhdistetaan ja pakataan. Jopa lihakin saattaa olla mielessämme vain pala ruokaa, on lähes mahdoton käsittää sen kimpaleen olleen osa liikkuvaa ja itsekin aistimuksista iloitsevaa eläintä.

Kun poimii mustikat metsästä, saattaa poimiessaan olla ikään kuin osa metsää. Rauhallinen, tarkkaavainen olotila auttaa siihen että mustikan todella tuntee sormissaan, ja kun sitä puraisee, tuore mehu ei vain ainoastaan valu suusta nieluun, vaan mustikan tuoksu ja muoto tulevat muutaman sekunnin ajaksi osaksi ihmistä.

Ehkä meillä ei ole arjessa aikaa aistia tarpeeksi jotta voisimme hyvin. Lapset aistivat ihan missä vaan kulkevat ja vaikka kuinka kiire olisi, mutta me aikuiset osaamme sulkea itsemme maailman ärsykkeiltä, sekä hyvää tekeviltä että inhottavilta. Kehotan mielelläni muitakin käymään auringonkukkapelloilla ihastelemassa, huomaamassa ne erilaiset ötökät jotka kukissa kiipeilevät ja tuntemaan maan jalkojen alla kun vaeltaa kukkien muodostamaa labyrinttia. Saattaa mielikin levätä hetken luonnon järjestämässä (epäjärjestämässä) tilassa.

Retkillään voi hyödyntää ainakin Helsingin ja Tampereen satokarttoja, jotka löytyvät osoitteista:

http://satokartta.net/

http://tampereensatokartta.net/

Nyt on aika myös käyttää esim. Moron omenapörssiä saadakseen osansa ylimääräisistä omenista.

(kirjoittaja on 32- vuotias kahden lapsen äiti, joka kummastelee maailman menoa ja koettaa ymmärtää sitä sanoilla, jotka tavalla tai toisella liittyvät tähän hetkeen, sekä työllistää itseään kirjoittamalla ja etsiikin jatkuvasti kirjoitus- ja palautteenantotöitä)