tiistai 11. marraskuuta 2014
Marraskuun sumussa tuikkii valo sinun silmistäsi
Blogini harhailee sinne tänne. Tänään harhailevat maininnat marraskuun harmautta valoistaviin teoksiin. Joku kirjoitti kirjablogi- ryhmässä tarpeesta löytää lempeitä kirjoja, ja tajusin että hyvää oloa ja mieltä nyt tosiaan kaivataan. Harmaudessa minun mieleni harhailee lämpimiin ja valoisiin asioihin.
Yksi kirja, jonka voi lukea vuosittain marraskuussa on Muumilaakson marraskuu. Siinä erilaiset persoonat kokoontuvat talvea huokuvaan, tyhjään taloon odottamaan jotakin jota ei tapahdu. Kirjassa tapahtuu ulkoisesti hyvin vähän, mutta jokaisella hahmolla on meneillään runsaasti sisäistä liikettä. Ruttuvaari on mielestäni riemukkain henkilö, jonka asenteeseen on miellyttävintä samaistua. Ruttuvaarin mieltä vainoavat epämiellyttävät "ne", sukulaiset vaatimuksineen. Näille vaatimuksille Ruttuvaari laittaa pisteen. Oiva asia, varsinkin marraskuussa.
Merete Mazzarellan Täti ja krokotiili kahlailee aiheesta toiseen löytäen uusia näkökulmia ihmiseen. Teemat ovat vaikeita, asenne valoinen. Kirja tuo suorasti esille ihmisen huvittavia outouksia, niille lempeästi ja syvästi nauraen. Tähän kirjaan voi aina tarttua uudestaan ja muistaa miten monimuotoinen ihminen on, ei paha tai hyvä, ja aina matkalla.
Paul Austerin Talvipäiväkirja kertoo rehellisesti ja suorasti ihmisestä, kohtaamisista, kuolemanpelosta, rakkaudesta, työstä ja pyrkimyksestä toteuttaa itseään.
Ikikultainen Daniel Harmsin Sattumia on älyn iloittelua. Tästä kirjasta on turha etsiä humaaniutta. Kirjaa tulee katsoa täysin eri näkökulmasta. Hullusti, ihmisen ajatusten prosesseja rikkoen ja niille nauraen.
Marguerite Duras'n Rakastaja kertoo kauniisti hyvin nuoren tytön ja vanhemman miehen intohimosta ja voimakkaasta tahdosta elää omaa rakkauttaan ympäristön tuominnasta huolimatta. Samankaltaisen, mutta ei juurikaan lempeän tarinan kertoo Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Teos koukuttaa ja henkilöt on helppo kuvitella, mutta lämpö ja herkkyys ihmisyyttä kohtaan jäävät huomaamatta, kuten usein nykykirjallisuudessa. Taustalla saattaa vaikuttaa ihmiskäsitys, joka luonnehtii ihmisolion pohjimmiltaan pahaksi, nautinnonhaluiseksi ja hillittömäksi jota vain ulkoisilla rajoituksilla voidaan kahlita.
Jhumpa Lahirin Tulvaniitty kertoo sekä ihmisen puhtaasta pahuudesta, että ihmisen kyvystä pysähtyä, tarkkailla maailmaa siihen mielenkiinnosta palaen, rakastaa lähes pyyteettä. Lahirin novellit ovat terävämpiä ja tavoittavat enemmän sanomaa, mutta romaani jää kyllä elämään mieleen. Erityisesti värit, luonto, intialaiset maut, ihmisen taustan vaikutus elämän kulkuun ja kyky selvitä ja nauttia yhteisvoimalla (sekä yksin) elämästä.
Sarjakuvista minua puhuttelee Blacksad: Kissa varjoisilta kujilta (Juan Dias Canales, Juanjo Guardion). Sarjakuvan maailma on film noir- tyyppistä kerrontaa, jossa ilmeet kertovat paljon. Päähenkilö, joka on kissahahmoinen etsivä, on traaginen sankari.
Mainitakseni muutaman loistavan fantasiakirjan joista suorastaan itse valaistun niiden osittaisesta synkkyydestä huolimatta. Kehotan tutustumaan kirjoihin Tähtisumua (Neil Gaiman), Mustan myllyn mestari, (Otfried Preussler) sekä Kultainen malja (E.T.A Hoffmann).
Kaikki nämä kirjat katsovat ihmistä ymmärtäen, kauniissa valossa. Marraskuussa kaivataan kykyä nähdä valo läheltä, läheisen ihmisen silmistä.
Jos voit kommentoida, kerro lisää hyviä marraskuun kirjoja. Voit mieluusti olla myös eri mieltä kanssani!
Ps. Kuvasta ovat karkuteille lähteneet Mustan myllyn mestari, Tähtisumua, Tulvaniitty, sekä Blacksad: Kissa varjoisilta kujilta.
keskiviikko 29. lokakuuta 2014
Paloittele sukunimesi, käytä luovuutta!
LEM PINE N
Vaihdoin ruotsinkielisen sukunimeni pois vuonna 2008 kun menin naimisiin. Olin Gullman, keltainen mies. Vaihdoin vaaleanpunaiseen sydämeen, vaihdoin keltaisen rakkauteen, lakkasin olemasta mies, man.
Lempinen on lempeä, rakastava ja ehkä jopa rakasteleva. Sanan lempi vartalosta on johdettu myös viron "palaa" ja "korventua" eli lembida. (Nykysuomen etymologinen sanakirja, Häkkinen 2005, s.593). Sukunimeni on tunteellinen, lähes kiehuva. Kuten Lemminkäinen, liehittelevä rakastaja, jonka sydän on sotiva, järjetön. Kuka todella tuntee Lemminkäisen, lempeäkö hän edustaa?
Luin tänään, että lyhenne LEM tarkoittaa läppää ennen milleniumia. Sukunimeni alkaa siis vitsillä, joka tulee nykyteineille jo kaukaa lapsuudesta. Sukunimi jatkuu mäntynä (pine) ja päättyy palamattomaan epämetalliin (n). Nykyajan Lemminkäinen, räppäri heitää läppää mäntyjen kevätpalosta, jolloin männyt tuuleen siitepölynsä heittävät ja englanniksi raikuu typpi, sitä rakkauden halussaan, himoissaan nykylemminkäiset keittävät.
Sukunimeni on vanhaa, pakanallista tarustoa pienennettynä NEN - liitteellä. Deminutiivi puhuttelee lempeä hellästi. Rakkaus pienenee taskukokoon. Rakkaudesta tulee hassua, kuin pieni ötökkä Salome, joka rakastuu Taikatalvessa hemuliin eikä saa ääntään kuuluviin.
Pieni olen, minäkin. Sukunimi merkkejä paperilla. Rakkaudesta johdettu, sattumalta saatu. Tuonen virrassa uin kun ajasta joskus katoan. Nyt kielillä leikin, niitä sekoitan ja merkitysten virrassa uin, usein suuntaa vailla, vain aavistus seuranain.
tiistai 28. lokakuuta 2014
Heitin lelukatalogin paperinkeräykseen
Sateessa ja harmaassa vettä tuntuu olevan ilmassa kuin jättiläisen kylpysienessä. Jätti puristelee tiheää, paksua sientä vähän kerrallaan, tihuuttaa. Elävät värit ovat kadonneet, pimeys tulee rutkasti aiemmin kuin ennen.
Lapset unelmoivat joulusta, juoksevat pihalla kirkkaat valot käsissään ja valloittavat pimeää. Lapsilla ei ole kuitenkaan mitään hätää, lapset eivät kietoudu harmaaseen ja ala kiukutella kuinka vanhemmat eivät tee sitä tai tätä. Lapset eivät manaa minkä milloinkin pitäisi olla paremmin. Me vanhemmat kyllä kiukuttelemme säästäkin.
Kun värikkäät lelukatalogit eilen pamahtivat postiluukkuun, päätin tänä vuonna täysin tylysti viskata ne samantien paperinkeräykseen. Teinkö oikein vai väärin?
Aiempina vuosina olen antanut lapseni selata katalogit läpi, eikä siitä ole ollut sen suurempaa haittaa kuin se, että vähintään joku lehtisen tuotteista on päätynyt toiveisiin ja siten lahjasäkkiin. Olen nauttinut selaamisesta itsekin, uponnut ikään kuin pop-up-maailmaan, jossa mahdollisesti omistettavilla esineillä voi luoda pieniä haavetyhjiöitä keskelle omaa olohuonetta. Kun selasin katalogin läpi, tajusin ettei siinä ole mitään sellaista mitä lapseni luultavasti toivoisi enemmän kuin mitä jo toivoo. (Brion junarataa) Mutta pitäisikö lapsen antaa itse oppia laadukkaan ja ei-niin-laadukkaan tavaran ero?
Omassa lapsuudessani lelukatalogi oli haaveiden paikka. Se selattiin aivan ryppyiseksi ja lähes kaikesta siinä olevasta unelmoitiin. Eikö tämä rajallinen katalogi sitten ohjaa lapsen unelmointia paljon enemmän kuin katalogin pois heittäminen? Itseasiassa koen oppineeni juuri noista lelulehtisistä kuluttamisen tavan. Tavan, joka tuottaa mielihyvää vain kuvittelemalla mikä voisi olla minun. Tavan joka saa minut tavoittelemaan tavaraa esimerkiksi tekojen sijaan.
Fantasiassani lelukatalogin selaamisen sijaan harjoittelisin soittamaan pianolla tai oppisin piirtämään varjostuksia taiteilemilleni hevosille. Vähintään tulisin paremmaksi ihmiseksi ja koettaisin lopettaa nälänhädän ja kurjuuden.
Ihan näin yksinkertaisesti maailma ei toimi. Mutta arjen harmauden palastavien lelukatalogien katoaminen arjesta tuntuu juuri nyt hyvältä. Lapsetkaan eivät osaa niitä ainakaan toistaiseksi kaivata.
Lupaan sytyttää monta kynttilää ja leikkiä monta majaleikkiä kera taskulamppujen. Ja lupaan hankkia lapsilleni käytettyjä joululahjoja, muutaman uudenkin kyllä. Ylipäätään vaikkemme mitään rikkaita ole, kahlaamme yltäkylläisyydessä sikäli, että arkipäivässä aika vähän meidän täytyy kieltää itseltämme. Vaikkemme mistään suuresta haaveilekaan. Mutta nyt on lelukatalogit kielletty tästä perheestä. Aika näyttää onko sillä mitään vaikutusta kulutustottumuksiin.
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Kauan siinä kesti, viimein runo
Männystä ja toiseudesta!
Kirjoitan
runon,
lokakuu
sana seinällä,
numero
kaksikymmentä kaksi,
keskiviikko
kuulostaa keskipäivältä.
Ulkona kaikki
tyhjä tila, kylmettynyt.
Käyn
talvessa vain katseella,
ikkuna avaa
liikkuvan
kuvan tuulta mittaaviin,
kirkkaisiin mäntyihin.
Elän
kuin elokuvaa männystä.
Pakkasessa selviää päähenkilönä,
olohuoneen toiseudessa ehkä ei.
Tässä kuplassa ravinto tarjoillaan kuin lahjapaketeissa,
tee lentää
kaukaa, tuoksuu yhä jasmiinilta,
nautinnon paletti koostuu tuotetarjonnasta,
sisäänostajat
ovat ihmisroolien kärkipäässä
ja kärsimys on suljettu välimatkan, tai seinien sisään,
mutta männyt,
ne
elävät vahvasti,
näyttävät
kenties itseltään,
paljon
meille antavat
vaativat
vähän,
tiaisia,
oravia kantavat.
Mänty ei ole meidän,
olemme
vain päättäneet olla kaatamatta sitä.
Mänty
on sanaton,
sellaiseksi
kääntyy päivä kalenteritta,
päivää
seuraa kuu
ja kun kännykät, koneet,
kekrituleksi leimahtavat
jää puu
puu jää
tulee ja jää
kuka muu
-
Musiikkia!
(on ihmisellä vapaus olla pesässään
kuin linnassa
tuntea kummaa vetoa asumiskulunhinnassa
on
oikeus pelätä
toista ihmistä
muoviin
kääriä maailma
tavaraa loputta haalia
valittaa kaikesta
vetää tarpeita hihasta
olla olematta
monta kokemusta kokematta)
Kirjoitin runon kuin olisin nähnyt elokuvan,
se
oli pitkä, sen myönnän,
ja
rastaat lensivät sen yli,
eivät
kisanneet männyn portailla enää,
ne
menivät.
Keväällä
näen jonkun niistä, tunnistamatta.
sunnuntai 19. lokakuuta 2014
Utö
Laivamatka Utöseen on mahdollista tehdä Nauvon Pärnäisistä
täysin ilmaiseksi M/S Eivorilla. Lautta kulkee yleensä kerran päivässä,
kellonajat vaihtelevat. Matkaan menee noin neljä tuntia, takaisin joskus jopa
viisi. Vähän kuin etelän pakettimatkalle lentäisi, mutta matkustamisesta tulee
hyvä olo, eikä omatunto pakota kuten viimeksi Rodokselle lentäessä.
Lautalla oli nelihenkisen perheemme lisäksi muutama muu
perhe ja seurue, yksittäisiä matkaajia ja monta lintubongaajaa
hitaanrauhallisine liikkeineen ja säänkestävine varusteineen. Minun silmiini he
henkivät rauhaa ja päättäväisyyttä tarkkailla, olla osana luontoa katselemalla
sitä. Paatti pysähteli muutamalla saarella, oudoimpana ehkäpä Jurmo karuine
hiekkakenttineen. Bongarit olivat aina paikalla kun lähestyimme jotain satamaa,
valmiina havaitsemaan ohilentävät, toistaiseksi tunnistamattomat. Oikeastaam bongarit taisivat viettää melkein koko matkan hyisellä kannella. Syksyn
hiljentyminen tuntui kallioluodoilla. Kolea tuuli puhalsi, aurinko helmeili
ilmaa. Matkalla kukaan ei tainnut olla tavoittelemassa helppoa lomaa ja nautintoa,
kuten syöminkejä tai lekoilua.
Majoituimme kahden ennestään tuntemattoman lapsiperheen
kanssa neljän huoneen asuntoon, josta saimme oman huoneen. Yksi vessa ja yksi
keittiö, matala rakennus ja vieressä majakka. Yhteisasuminen tuntui heti
luontevalta, vaikka myös jännittävältä. Ensimmäinen iltakävely majakan
valokeilojen pyyhkiessä loputtomalta tuntuvaa merta tuntui hienoimmalta. Etsimme
pimeässä pienen kyläkaupan, jonka tunnelmaa ei ehkä helpolla muualta löydy.
Odotin
hiukan näkeväni merikotkan, mutta tarkkailun pitäisi ehkäpä olla hieman
meluttomampaa ja suuntautua saaren asutuksesta kauempana oleviin osiin. Näin
kuitenkin unen merikotkan kohtaamisesta.
En osaa sanoa millainen turistikausi Utössä on kesällä.
Mutta syksyllä viimainen tuuli, linnut, karut kalliot sekä hiljaisuus ja pimeys
kutsuivat minua olemaan paikallaan, katselemaan, hengittämään. Eräs
matkatoverini totesi, että Utössä on jotain samaa kuin Lapin tunturimaisemissa.
En ole käynyt vielä Lapissa, mutta jotain reunalla olemisen tunnelmaa Utössä
on. Luonto on hallitseva asia, eivät sähkövalot, mainosvalot, koneet, kulttuuri
tai muu hässäkkä. Ensiarvoisempia ovat sää, veden riittävyys, lämpö ja ihmisten,
kasvien sekä eläinten sisäinen voima.
Haluaisin heti takaisin Utöseen. Haluaisin joka ilta ottaa
vastaan pimeyden lukuisilla kallioilla, joilla kävely saa aikaan rauhan kehossa
ja mielessä. Haluaisin katsella uudestaan lasten riemua heidän löydettyään
pienen bunkkerin, joiden kolmen uloskäynnin välisiä tunneleita on jännittävää
juosta pakoon kuvitteellista mörköä. Aamun kuulaassa valossa ja hiljaisuudessa näkisin
uudestaan syksyn pikkuiset ja harvat kukkaset, jotka huojuvat tuulessa
kallioiden välissä ja loistavat väreissä täysin lokakuusta huolimatta. Ja
luotsiveneet kulkisivat saattaen laivoja oranssia turvaa henkien, lähtien
romanttisten venevajojen kyljestä matkaan, saapuen takaisin.
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Haltioitumisesta ja taiteen ikuisuudesta
Elokuvassa 20 000 days on earth se meni suurinpiirtein näin:
"Laulu on kuolematon, se ei pelkää loppuaan". Tämä on teksti, ajatuksenvirtaa, joka lähti elokuvasta.
Se mitä luodaan, tallennetaan, lauletaan, kirjoitetaan,
maalataan, kuvataan tallentuu hetkiin, nauhoille, papereille, biteiksi. Se mitä
luodaan, tulee ilmi idean toteuttajan kautta. Toteuttaja on kanava - muuttuu
toiseksi ("Push the sky away") ja koskettaa muita, liikauttaa jotakin
vastaanottajassa. Luo luoja töitään, innolla. Haltioidutaan, kasvatetaan
haltija sisälle, kutsutaan hyvä henki tai annetaan kaiken hyvän virrata ulos
luomisena. Poistetaan turhia rajoja, sekoitetaan muistoja ja kokemuksia,
maalataan uutta. Kaikki tämä tapahtuu tietoisena siitä, että elämä on lyhyt. Kuolema
saapuu, kaikille. Kuolema on tuntematon, elämä lyhyt, mutta taide ikuista. Taide
yltää pidemmälle, koskettaa jos on koskettaakseen ja jos kuulee kosketuksen
alkulyönnit pääsee virtaan, hetkeksi.
Laulu alkaa jostakin, ehkä maailman rakastamisesta tai
vihaamisesta, ehkä kukan teriöstä tai kivestä joka rikkoo järven pinnan. Laulu
myös päättyy rohkeasti, on peloton.
Ihmiselämä alkaa vaikeasti ja heti alusta asti olemme
toisillemme vieraita, vaikkakin toiset ovat tutumpia kuin toiset ja monet
tunnemme hyviksi. Ja monissa ihmisissä kannamme kotiamme mukana. Alusta asti
pelkäämme ravinnon loppumista, huudamme nälkäinen suu ammollaan makeaa maitoa
ja tyynnymme sitä saadessamme. Nälkä meillä on aina johonkin. Ja aina tiedämme
että mikään ei ole ikuista. Laululla (ja taiteella) on onni olla ikuisempaa.
"Joku päivä kohtaat lohikäärmeesi ja lyöt sen".
Nyt on aika kuitenkin elää. Huonokin idea taiteessa on
parempi toteuttaa kuin olla tekemättä mitään. On elettävä, on luotava, on
sokeasti tavoiteltava sanoja yltääkseen kosketuksiin toisten kanssa, jonkin virtaavan ja elävän kanssa jonka voi hetkeksi tavoittaa.
Jos olisimme valtavassa kaniinin turkissa, jossa vain pieni osa
aikuisista kiipeäisi karvoja pitkin nähdäkseen missä todella mennään. Suuri osa aikuisista
käpertyisi nukkumaan turkkiin luottaen nautintojen voimaan. Jos vain lapset
syntyisivät karvojen päihin ja näkisivät kuinka kaniinia nostetaan hatusta miljardien vuosien kuluessa. Kunnes lapset alkaisivat kasvaa ja kivuta alaspäin karvoja pitkin. Jos
nukkuisimme läpi aikuiselämän, havahtuen välillä hiukan. Mikä meitä innostaisi kiipeämään tuolloin? Mikä muistamaan kuinka kuljemme ihmeiden läpi ilmekään värähtämättä?
Kiitos Sofian maailman kaniinista Jostein Gaarder! Kiitos Nick Cave! Kiitos antiikkista kauniimpi luolavertaus. Kiitos luola- Nick, joka saat aikaan saman vaikutelman, sitä erittelemättä! Ideoissaan
on oltava vähän hullu, on katsottava lapsen silmien heijastusta maailmasta ja
unohdettava kuka on, missä on ja nähtävä - sekä näkemästään puhuttava.
lauantai 4. lokakuuta 2014
Hei, sinä siellä!
Olet kaunis ja kuulevainen! Kun syksyn lehdet käpertyvät
kuiviksi ja alkavat murentua osaksi maata, alkaa meissä elää jo seuraavan kesän
lämpö toiveena. Edellinen kesä muistoineen on kaivautunut jo syvälle luuytimeen
varaamaan lämpöä talven ajaksi.
Itse kaipaan kovasti kynttilän liekkiä, vähintään ilta-aterioille,
joilla tähän aikaan vuodesta kannattaa tarjoilla lämmintä ja maukasta ruokaa
pitämään viluinen keho vastaanottavaisena. Ehdotan esimerkiksi uunissa
paahdettuja juuressuikaleita kera valkosipulinkynsien, runsaan öljyn, ripauksen
yrttisuolaa ja runsaan tinjamin. Juureksina lanttu, peruna, punajuuri ja
porkkana sopivat hyvin ja uunista nouseva tuoksupilvi huumaa nälkäisen.
Minulla on ikävä ihmistä, vaikka elän ihmisten keskellä.
Kirjoittaminen on minulle tapa puhutella, päästä lähemmäs, löytää sanoille syvempi
sävy. Tähän tarvitaan sinää, jota ilman ketään ei ole. Kirjallisuus (ja elämä)
on puhetta sinuudelle, jonka kautta minä tulee näkyväksi. Tästä hengittävä
esimerkki on Martin Buberin dialogia tutkiva teos Sinä ja minä (Ich und Du, 1923).
Sisälle tuodusta vaahteran lehdestä tulee kuivuessaan
lämmin. Kuivuttuaan lehti on puun rungon kuorenalaisen osan kaltainen, kova,
vaalea ja melkein kuin paperia. Ehkä olisi jokin keino tehdä suoraan kuivista
lehdistä paperia? Paperin sisään niitä voi ainakin kuvioiksi laittaa. Jos tuoreista
lehdistä saisi paperin varastaen värit mukaan, olisi jo paperi itsessään
taideteos, sanoja ei sille paperille tarvittaisi.
Sinän ja minän kohtaamisen väline ovat sanat, kosketus,
eleet, kuvat. Sanat ja kuvat vievät helpommin harhaan kuin kaksi muuta. Tuoksullakin saattaa
olla merkitystä. Syksyllä on myös tuoksumerkitys, värimerkitys, lämmön
etsimisen merkitys. Kuiva lehti kämmenellä muistuttaa puun matkasta talviuneen
ja siitä mikä puissa - ja meissä muissa uinuu yli talven. Herätetään se aina välillä, muistetaan että meissä on paljon muutakin kuin näkyy, Muistetaan uneksia ja kerrotaan unia ääneen ja kutsutaan ystäviä koteihin lämmön, mausteiden ja puheen ääreen.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Klassisesta musiikista, kuuntelijan ominaisuudesta astiana
(kuvassa myös syksystä viluinen, jatkuvasti näytöllä viihtyvä kotikärpänen, jolta pyydän anteeksi sosiaaliseen mediaan joutumista)
Kun perheemme liikkuu autolla, soi radiosta joko Radio Rock
tai Classic. Nämä kaksi taistelevat meidän vanhempien lempiradioina paikastaan.
Kaksi täysin eri sävyä. Mielestäni toinen tykittää enemmän tummuutta ja toinen
valoa, mutta voi olla myös toisin. Itse kuitenkin saan pääosin päänsärkyä
hevityylistä ja hengitän syvään ja rauhassa esimerkiksi taidokkaan pianon tai
viulun säestyksellä. Mieheni pääkallo taas kirahtelee kuullessaan korkealta
laulettuja oopperan osia. Raskas musiikki saa kenties mieheni unohtamaan
raskaan työn ja rentoutumaan. Väitän, että monenlainen klassinen musiikki saa
minut muistamaan paremmin.
Tunnistan joitakin klassisia teoksia kuten Pärtin Passion,
Beethovenin Arkkiherttua trion, Vivaldin Neljä vuodenaikaa ja Mozartin Yösoiton
- tämäkin tuottaa jo vaikeuksia. Nimet katoavat, en erittele musiikkia, hyvä
jos tunnistan mitä soittimia on käytössä. Paras oppaani automatkojen
lapsiperheen kiireessä on ollut Shazam- sovellus joka tunnistaa
musiikkikappaleen kuuntelemalla sitä hetken. Puhelimen voi siis laittaa radion
kajarille ja usein tuloksena on onnistunut tunnistus. Näin siis pystyn
löytämään kappaleen/teoksen uudestaan. Mutta usein klassisen musiikin kohdalla
olen kuin kala valtameressä: löydän harvoin helmiä vaikka kahlaan kuinka. Uiminen
tuntuu kuitenkin hyvältä, mutta loputonta vettä ei voi nimetä.
Kerran menin kesäisenä päivänä kuuntelemaan kamarimusiikkia
pieneen Finlaysonin kirkkoon. Laulu kaikui tilassa kauniisti. Keski-ikä oli
korkea omaani verrattuna, istuminen hillittyä, joku nuokkui. Musiikin voiman
tunsin ja siitä värisin, mutta oli outoa istua siellä. Istuminen oli liian
hillittyä, suorastaan jäykkää. Tuntui että olin kissanpentu rypäleiden ja
omenoiden joukossa. Miksi yleisön on oltava siisti, vastaanottava astia? Tämä
pätee moniin konsertteihin. Niitä on vaikea lähestyä, penkissä ei välttämättä
ole hyvä olla. Vaikuttaa että istuminen rivissä liikkumatta on pääasiassa tapa,
vaikka jokainen varmasti omassa näennäisessä liikkumattomuudessaan nauttii
musiikista omalla tavallaan. Me emme kuitenkaan ole astioita, jotka imevät musiikin
virtaa sisäänsä pillillä ja säilytämme sitten sitä muuttumattomana, vaan
vaikutumme keholla ja mielellä joka hetki eri tavoin. Kimmo Pohjonen!
Lauluyhtye Rajaton! José Conzales! Vaadin muutosta nättiin käyttäytymiseen
konserttisaleissa! Kissa keskiyöllä musiikista hurmaantuu ja myös sen näyttää. Olé!
Radio Classic soittaa monipuolista musiikkia ja sieltä voi
myös bongata erittäin mielenkiintoisia haastatteluja, kuten netistä löytyvästä
ääniarkistosta voi huomata:
http://www.radioclassic.fi/fi/aaniarkisto
maanantai 29. syyskuuta 2014
Suosittele jotain hyvää kirjaa!
Kun joku pyytää suosittelemaan hyvää kirjaa
kaunokirjallisuuden joukosta, tuntuu vähän siltä kuin pitäisi suositella hyvää
ruokaa. Tykkäätsä sitten makaronilaatikosta, vuohenjuustosalaatista, syötkö
raakaruokaa vai meheviä pihvejä?
Makaronilaatikkona vois noin aluksi mennä Tuntematon sotilas tai Seitsemän veljestä. Ei niin helppoa
ruokaa syödä, mutta perusruokaa meille suomalaisille, ainakin ilmiöinä.
Tai alkujuustolautasella, kätkevästi kuvun alta, löytyis Mukan
Maa on syntinen laulu tai Peuran On rakkautes ääretön.
Vegaanipurilaisena Saision Punainen erokirja tai Adamsin Ruohometsän
kansa.
Jos toisaalta sattuisit pitämään oudommista ruoista, voisit
kokeilla uppopaistettua selleriä ja inkiväärihummusta kahlaten samalla Harmsin Sattumiin tai Pessoan Levottomuuden kirjan syövereihin.
Filosofisen pohdiskelijan mausteinen kurpitsakeitto löytyy
esimerkiksi kirjaston hyllystä g:n kohdalta, kun tartut Gaarderin Pasianssimysteerioon, koosta Krohnin Tainaroniin tai ämmästä Mazzarellan Tätiin ja Krokotiiliin.
Pihvinä lautaselle Sofi Oksasen Puhdistus, Katja Ketun Kätilö
tai miksei Punaisen sankarittaren kuolema,
Qiu Xialong - kahden edellisen joukossa enemmän hampurilaispihvinä. Itse en
suosi näitä pihvejä, sillä niiden raakuus heilauttaa mielestäni lukemisen, tai
syötävän, kohdetta väärällä tavalla.
Helposti juotava smoothie voisi olla Härkösen Ei kiitos tai Naisten etsivätoimisto-
sarja, Nälkäpeli- kirjat tai Tuoman Kyrön Miniä,
joista Kyrön teksti löytyisi helmenä lasin pohjalla. Helppo kulauttaa, mutta
jää hetkeksi loistamaan.
Ajatuksella ja syvillä, sekä raikkailla mauilla täytettyjä
tortilloita tai sushia löytäisit Neil Gaimanin tai Tove Janssonin kirjoista. Tähtisumua Kesäkirjan tavalla tai Kesäkirjan loistoa tähtisumun kera.
Haruki Murakamin Kafka
rannalla tai Durasin Rakastaja loiskuu
lasissa viipyilevänä punaviininä.
Jälkiruoaksi houkuttavia, tummia kirsikoita Aino Kallaksen Sudenmorsiamen tyyliin ja suklaakakkua
kahvin tai teen kera kuten Mazzarellan Täti
ja Krokotiili asettaa sanansa.
Ruoan jälkeen voi katsoa kanssaruokailijaa silmiin ja lausua
Risto Ahdin, Mannerin tai Färdingin runoja ja olla vaan. Kun ollaan katettu,
tehty työ, syöty ja nautittu. Pysähdys ja hengitys. Muista kynttilä katseiden
välille!
Keskiviikkona, 1.10.2014 (ja monena muuna tulevana päivänä) voi
suunnistaa kuuntelemaan Tove Janssonin juhlaluentosarjaa Metson Pietiläsaliin. Keskiviikkona
Jarkko Lauri puhuu aiheesta "Toisen kohtaamisesta: Pikkumönkijöiden
häntien eettinen merkitys Näkymätön lapsi -novellikokoelmassa".
http://kirjasto.tampere.fi/ajankohtaista/tapahtumat/kirjallisuus/
torstai 25. syyskuuta 2014
Valo on kirkkain pimeässä
Kun syyskyyn loppu lähenee, kuusivuotias lapseni ei ole melkeinpä puoleen vuoteen nähnyt juuri pimeää pihalla ollessaan. Loppukesän juhlissa pimeää sai vähän tarkastella, mutta viime perjantaina hän pääsi kanssani vasta kunnolla liikkumaan katuvalojen läikittämille teille. Otimme polkupyörän esiin iltapalan jälkeen ja lähdimme tuikkimaan lapsen innostusta. Uusi polkupyörän lamppu valaisi edellä ja sai kävelyn johtotähden osan. Lenkillä pysähdyimme kokeilemaan leikkipuistovälineitä pimeässä. Kun poistuimme, paikalle pärähti mopojengi ja muistin välittömästi alaikäisenä kokemani jännityksen tyhjässä, pimeässä leikkipuistossa, jonne joku voi minä hetkenä saapua.
Hienoin palanen iltahetkeä on kokonaan pimeä metsäpolku, joka on päiväisestä polusta täysin erilainen. Tummia varjoja ja hiljaisuutta, risahduksia ja omien askelten tömähdyksiä. Pimeän metsän läpi matkataan enemmän kuin valoisen, sillä aistit herkistyvät tarkkailemaan. Pimeä metsä jää kehoon tuntemuksina ja mukavana jännityksenä. Kotipihalla tähdet alkavat kirkastua näkyviin. Maailman outoutta on se, kun pohdimme mikä niistä voisi olla satelliitti. En koskaan osaa vastata kunnolla satelliittikysymyksiin ja siksi kävin ursan sivuilla tutkailemassa:
"Illan hämärryttyä
tähtikirkkaalta taivaalta voi onnistua tunnin aikana bongaamaan
kolmisenkymmentä vaeltavaa valoa eli satelliittia paljain silmin. Ilman
apuvälineitä niitä löytynee taivaalta kaikkiaan satakunta. Kiikarilla ja
kaukoputkella lukumäärä luonnollisesti kasvaa. Satelliitti näyttää liikkuvalta
valopisteeltä. Sen yksityiskohtia ei voi erottaa ilman apuvälineitä."
(http://www.ursa.fi/harrastus/jaostot/tekokuut/satelliitit/usein-esitettyja-kysymyksia.html)
Tästä herää vielä kysymys siitä kuinka nopeasti satelliitti
liikkuu. Emme onnistu havaitsemaan yhtään selkeästi liikkuvaa, lapsen mielestä
kaikki kyllä tuikkivat.
"Noin 200 km
korkeudessa kiertävän satelliitin nopeus on noin 7 km/s eli 27 000 km/h.
Ratakorkeuden kasvaessa nopeuskin hiljalleen putoaa. Tietoliikennesatelliittien
suosimalla geostationaariradalla noin 36 000 km korkeudessa nopeus on likimain
nolla ja satelliitti näyttää pysyvän paikoillaan Maahan nähden."
Oletan siis ettei satelliitti juuri näytäkään liikkuvan tai
sitten joitakin poikkeuksia voi olla. Yksikään valopiste ei kuitenkaan viiden
minuutin aikana näytä vaihtavan paikkaa. Tähtien näkeminen avaa aina uuden
näkökulman taivaalle. Unohdan jatkuvasti kuinka paljon tilaa, aikaa ja
mielikuvitusta avaruuden välimittoihin mahtuu. Ja siellä, jossakin voi olla
mitä tahansa. Siis mitä tahansa, sellaista mitä ei osaa kuvitella. Vaan niin on
täällä maan päälläkin. Sillä loppujen lopuksi kuljemme hyvin pientä
polkuverkostoa omassa elämässämme, arjessa. Silmillämme on tottumuksen
silmälaput, jotka pitää lähes joka hetki riisua jos haluaa nähdä tai oivaltaa
jotain uutta. Mutta lapset auttavat näkemään toisin. Toisinaan avaruudellisin
mittakaavoin, toisinaan mikroskooppisen pieniä yksityiskohtia. Ja nämä kaksi
yhdistyvät vaivatta lapsen mielessä.
Kaupin tähtitornilla voi haastaa mielikuvitustaan sunnuntaisin klo 19-21, jolloin tornissa järjestetään mahdollisuus tähtitarkkailulle.
http://www.tampereenursa.fi/?page=372
torstai 18. syyskuuta 2014
Venkoilusta, venkoilusta ja venkoilusta
Olen tanssinut burleskia muutaman kerran tanssitunnilla. Liikuntavaatteissa
ja aivan kuin millä tahansa tanssitunnilla. Mutta erojakin on.
Burleski laittaa lanteet keinumaan, sääret kiusoittelemaan,
kädet riisumaan hanskoja ja sukkia, ehkä jopa hameita. Omia toki - ja vain
halutessaan. Burleskissa kiusoitellaan katsojaa - annetaan ymmärtää että
voitaisiin antaa nautintoa tai paljastaa kaikki, mutta sitä ei koskaan tehdä.
Burleskissa ei ymmärretä antaa. Tanssitunnilla burleski on pääasiassa tanssia,
jossa kunnioitetaan omaa kehoa, nautitaan siitä, ajatellaan että keho on
haluttava ja kiusoitellaan sillä. Tämä tekee hyvää kehonkuvalleni, joka
raskauksien ja imetyksien aikana oli toisinaan valtava, kömpelö, väsynyt,
kuivalle maalle eksynyt tursas. Keho viestii välittömästi ja osittain tiedostamattomasti
ja siksi myös vapautuneesti. Ilo syntyy huomaamatta, liikkeistä.
Burleski liikkuu hienostuneen ja irvokkaan välillä. Burleskissa
ollaan siinä rajalla esitetäänkö seksuaalisia haluja vai nautitaanko tanssista,
kehosta, esiintymisestä. Lavalla burleski on riisumista tietyin maustein ja
koreografian kautta. Olen nähnyt livenä burkeskia, joka oli aivan liian rajua
ja paljasti mielestäni liikaa. Siitä jäi mauton olo. Mauttomuus liittyy ehkä
siihen miten tanssitaiteilija on kehossaan lavalla. Rauhassa omana
nautiskelevana yksilönään vaiko esittävänä hahmona, joka vain vetää läpi
näytöksen. Olen kyllä nähnyt myös tyylikästä burleskia. Taiteilija Petra
Innanen (Bettie Blackheart) esiintyi klubilla viime talvena. Esitys oli outo,
mutta viehkeä. Itsessään varma, kevyt, täysin kuvitteellinen ja tasseleineen,
puuhkineen ja tekopapukaijoineen myös irvokas. Innanen tekee kaikenlaisia
esityksiä. Minun näkemäni sattui olemaan niitä viehkeimpiä.
Burleskissa kutsutaan katseita, kosiskellaan, mutta pysytään
omassa tahdossa eikä antauduta kellekään tosissaan. Burleski ei pyydä anteeksi,
on varma ja tietoinen omasta viehätyksestään. Minulle burleski on voimauttavaa
minäkuvaa. Voimauttavaa valokuvaa, mutta halutun, liikkuvan naiskehon muodossa.
Aiemmin tanssimastani flamencosta se eroaa ainakin siten, että se on kevyempää
ja hulluttelevampaa ja menee suoraan asiaan. Sitä ei tarvitse ottaa vakavasti.
Eikä minuakaan tanssiessani, mutta minun kehoni on minun, minä tiedän mitä
sillä teen! Uskoisin että burleskilla on annettavanaan suomalaiseen kulttuuriin
ainakin tämä.
tiistai 16. syyskuuta 2014
Kirja-arvio: Väritöntä vasten muut värit loistavat
Kuinka paljon meissä itsessämme on väriä, joka hohtaa meistä
ainutlaatuisena? Kuinka paljon sädehdimme toisia yksilöitä kohtaan? Murakamin
uusimman romaanin (2013, suom. 2014) päähenkilö on näennäisesti väritön. Kaikki
muut vaikuttavat sädehtivän hänen ympärillään ihmeellisissä väreissä,
kiinnostavina. Kaikilla muilla tuntuu olevan muille annettavaa paljon enemmän.
Ainakin minulle tuttu tunne, mutta uskoisin sen olevan jokaisen ihmisen joskus
kokemaa kipua.
Lukijana vaivaannun asioista, joita värittömälle miehelle
tapahtuu, koska tämä on kuin oman elämänsä sivullinen, antaa asioiden tapahtua
ja mennä omalla painollaan, tyytyy olemaan ja elämään yksin, vaikka jotkin asiat
painavat häntä kovasti. Tämän lukon, tietämättömyyden ja tuskan haluan avata ja
se on kirjan koukuttava vaikutus. Koukku voisi olla terävämpi ja syvempi,
mysteerisempi. Hienosti rakentuva tarina jättää kuitenkin turhan mielestäni
pois. Kirjan tarina etenee ja palaa taidokkaasti menneeseen ja jättää tunnelman
hentoisesta udusta, Suomen keveän kesäyön väristä, jolloin elämää koetaan, ei
eletä. Tai oikeastaan elää aletaan juurikin Suomen kesässä, ainakin se on
hentoinen alku ja muutos.
Tarina etenee päähenkilön arkisen rytmin mukaan. Tällainen
on tyypillistä Murakamin romaaneille. Kirjassa kuvataan toistuvasti ruokaa,
pyykinpesua, töihin menoa, unirytmiä, seksiä, unia ja niistä heräämisiä,
klassisen musiikin kuuntelua ja sen herättämiä tuntemuksia. Kirjassa on myös rautatieasemien
estetiikkaa. Tämä kaikki luo tasapainottavan tunnelman muuten patoutuneita
tunteita ja mystisyyttä vyöryttävään kirjaan, jossa ystävien hylkääminen synnyttää valtavan
kaipuun ja saa päähenkilön tunteet lukkiutumaan moniksi vuosiksi, kunnes niistä
jälleen voi puhua suoraan.
Suurta ihmetystä tai valtavaa oivallusta en teoksesta
saanut, kuten vaikkapa romaanista Kafka rannalla (2002, suom. 2009).
Mutta viipyilevä tunnelma pysyy silti pitkän aikaa kehossani kirjan lukemisen
jälkeen. Jos japaninkielisten nimien merkitys välittyisi minulle, uskon että
päähenkilöiden nimistä (esim. musta ja valkoinen) irtoaisi monia symbolisia merkityksiä.
Nimet luultavasti viittaavat jotenkin ainakin henkilöiden kohtaloon tarinassa. Mutta mikä on väritön mies? Mitä värittömyys?
maanantai 15. syyskuuta 2014
Geokätköilystä, kirkastumista, syksystä
Hentoinen viiva valokuvassa, kurkia yläilmoissa. Kurjet
kirkuvat talojen yllä, niitä saattoi tuossa äsken näkemässäni maanantain aurassa
olla jopa sata. Niiden sydän vie kohti talvipaikkaa. Sydän kuuluu niiden
huudossa ja määrätietoisessä halussa pysyä mukana. Me ihmisetkin suunnistamme,
mutta usein välineiden avulla. Geokätköily on tavallaan suunnistamista, helpoimmillaan
todella yksinkertaista kartalla osoitettujen pisteiden paikantamista. Kännykän
näytöltä seurataan nuolta, joka osoittaa välimatkan ja suunnan kätkölle. Kun
pääsee paikalle, johon gps osoittaa (eli kartan nuoli osuu pisteen kohdalle)
täytyy alkaa etsiä piiloa. Tämä on lasten mielestä parasta. Joskus piilo on
tosiaan niin oivaltava, että hymyilyttää kun sen löytää. Parhaita ovat olleet
sellaiset huijarikätköt, jotka saattavat näyttää osalta jotakin rakennelmaa tai
asiaa, mutta osoittautuvat joksikin muuksi. Kätköstä löytyy yleensä paperivihko
ja kynä, johon voi jättää puumerkkinsä. Löydettyjä voi logata nettiin
kirjautuneena ja seurata osoitteesta http://www.geocache.fi, kartalta.
Geokätköpaikoille on usein syntynyt jo tallattuja paikkoja,
joita katsomalla voi löytää kätkön hyvin helposti. Tämä on ihmismuurahaisjoukon
varjopuoli. Valopuoli on se, että kätköjen avulla löytää myös paikkoja joihin
ei muuten menisi. Olen mennyt sillan alle, mieheni on kiivennyt puuhun, olen
syönyt peitetarinana jäätelöä Luvia Lankoorissa - jotta olen voinut löytää vaivihkaa
kätkön. Lankoori on myös hienoin ja unohtuneimman oloinen kätköpaikka, jossa olen
käynyt. Se on pieni kalasatama muutamine paatteineen hiljaisuudella lävistettynä.
Tallinnassa ja Pärnussa löysimme kesällä pari kätköä. Etsiminen
sai lapsijoukon kipisemään innosta. Meistä tuli aina kätköä etsiessä hyvin
tiivis ryhmä, jossa jokaisen eleillä ja sanoilla oli entistä tärkeämpi osansa. Kätkön
lähistöllä olleet asiat jäivät mieleen - havahduin katselemaan tarkemmin
ympärilleni. Muistan erään vanhan myllyn rapistuneen rappauksen ja juuressa
olevat kolot. Muistan puunrunkoja, kivien rosoisia pintoja, hymyjä, katseiden
kiirehtiviä kuviota. Minusta hehkui hetken valoa niin, että kuvia tallentui sen
avulla muistiini. Kirkastumia.
Kurjen huuto nousee syksyllä kurkusta. Syksy on keltaisempaa
aurinkoa, puolukoita ja sieniä, kellanruskea, kynitty pelto, omenahillon
keittämistä, lämmin viltti ja kirja, aavistus tulevasta joulusta, jonka valoa
seuraavaksi aletaan tavoitella. Syksy on aina jollain tapaa pysähtymistä, arjen
tekemisten haltuunottoa. Syksy ei ole mitään yleistä kurjistumista vaan kurkien
tarkkailua, muiden pimeällä valaistujen kotien ohikulkua ja tuoksujen voimistumista
ennen niiden nukahtamista pakkasen alle.
(kirjoittaja on 32- vuotias kahden lapsen äiti, joka
kummastelee maailman menoa ja koettaa ymmärtää sitä sanoilla, jotka tavalla tai
toisella liittyvät tähän hetkeen, sekä työllistää itseään kirjoittamalla ja
etsiikin jatkuvasti kirjoitus- ja palautteenantotöitä)
perjantai 12. syyskuuta 2014
Blogeista
Blogi on kuten kiiltokuva. Sen tulee määritellä bloggaajansa
ajanmukaiseksi, muodikkaaksi, (tai muotia vastustavaksi) ruokatietoiseksi,
tähän hetkeen kantaa-ottavaksi ja ylipäätään kiinnostavaksi.
Blogien kuvat hehkuvat, hymyt ovat maireita ja sanat
kiiltävät innokkuudelleen kuin koristeeksi levitetty huulikiilto syksyisessä
auringonpaisteessa. Vaatteita, sisustusta, lapsen kasvatusta, lähiruokia,
ravintola-annoksia, kakkureseptejä. Blogi huutaa: Minä osaan! Blogi voi olla
käyntikortti, se voi olla mainostajien houkutin tai väylä tuoda ajamaansa asiaa
esille. Blogi on vahva, se vaikuttaa sykkiviin verisuoniin ja tiputtelee
tiedonpisaroita tarjoiltuna valoisilta lautasilta.
Blogi tiedostaa. Blogi ei ole tyhmä vaan
suorastaan avoinna tiedolle, joka voi milloin tahansa pirskahtaa ilmoille. Blogien ääreen
suorastaan fokusoidutaan, niitä ajatellaan päivisin, ne tulevat uniin ja niiden kuvallisuus usein todempaa kuin todellisuus itse. Blogi on jopa tuskaisen tietoinen kansikuvamaisuudestaan. Mitä meille siis tapahtuu blogimuotoa lukiessamme? Onko minäkuvamme muuttumassa
kansikuviksi? Tuleeko meistä nykyään itsemme mainostajia? Blogin luoma kiiltokuva
on kaunis katsella - vaan saattaako unohtua katsella omaa elämää?
Kun kirjoitan blogiani, käännän
todellisuudestani, moniulotteisesti hiotusta kristallista, yhden ainoan särmän esille. Tämä esiinkirjoitettu
kohta loistaa hetken edessäni ja toivon sen herättävän lukijaa aistimaan, ajattelemaan ja tuntemaan. Blogilla saan aikaan sellaista väreilyä, että tunnen polskivani tässä maailman sosiaalisessa meressä, muuttavani
pinnan laatua hetken yhden neliömetrin osalta. Vaikka ajattelin blogin olevan
pikkujuttu, ei muutamaa mainintaa kummempi, se tuntuu liikuttavan minua
sisältä. Täytyy myöntää että iso osa liikutusta ovat lukijat, jotka ovat
sydäntäni lähellä ja joiden armoilla olen avatessani elämäni siruja auki,
nähtäville.
Saattaisin jopa saada aikaan syventymistä, lukijan aiheeseen
tai sanaan hetkellistä uppoamista. Itsetutkiskelua, hienoista ajatusten
koskettamista aineettomassa avaruudessa. Hiukan pelottavaa, hiukan
turhauttavaa, hiukan ihanaa ja ainakin mielenkiintoista. Mutta ei vedä vertoja
edes sadasosaa toisen ihmisen läsnäolevalle kohtaamiselle, hengitykselle samaan tahtiin, silmistä silmiin tapahtuvalle katseelle tai sanoille jotka vastaavat toisen sanoihin, kuunnellen rauhassa.
(kirjoittaja on 32- vuotias kahden lapsen äiti, joka
kummastelee maailman menoa ja koettaa ymmärtää sitä sanoilla, jotka tavalla tai
toisella liittyvät tähän hetkeen, sekä työllistää itseään kirjoittamalla ja
etsiikin jatkuvasti kirjoitus- ja palautteenantotöitä)
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Laventelintuoksua
Kun pesen pyykkiä, käteni tuntuvat lämpimiltä ja
voimakkailta. Vaikka pyykkikone hoitelee suurimman työn, käsieni lävitse
kulkevat perheen voimakkaimmat elämän merkit, sotkut, tuoksut ja myös hajut.
Pyykinpesu valmistelee lämmittävät kuoremme jälleen
käytettäviksi. Suhtaudun erityisesti lasteni vaatteisiin hellyydellä. Vaatehuolto
on osa hoivaa. Perheemme neljästä henkilöstä kahden kädellisen ihon herkkyyden
(ja ympäristön) vuoksi en käytä hajustettuja pesuaineita. Laitan ainoastaan
muutaman laventelitipan pesuaineen joukkoon, jolloin makuuhuoneemme tuoksuu
teräviltä kukkasilta, ei märältä ja hämmentävältä pyykiltä. Joissakin pesuaineissa laventeli on tosin valmiina, kuten kuvassa olevassa pakkauksessa.
Pyykkihuolto ei ole unelmani, mutta se on työ joka saa minut
tuntemaan käsilläni. Erityisen ikävää pyykkihuolto on silloin kun varhain
aamulla liukastuu kissanoksennukseen olohuoneen parketilla tai illalla kotiin
tultuaan löytää imeytyneen oksennuslammikon keskeltä sänkyä. Silloin ei
naurata vaan tuskastuttaa. Ärhentely töiden, ruoanlaittojen, lasten
kiljahdusten ja tiskien välissä kohoaa yhä syvemmältä vatsasta. Mutta lopulta
se saattaa vaan naurattaa. Yksi oksennus, mitä se elämässä tekee kuin vähän lisäpyykkiä.
Rakas karvakasahan tuijottaa sinua vihreillä, kiiltävillä silmillään, kaikella
rakkaudella.
Olemme täyttäneet useampina vuosina pyykinpesuaineemme
uudestaan samaan pulloon aina tarvittaessa. Punnitse&Säästä lopetti tämän
toiminnan jo aikaa sitten, nyt on Ruohonjuurikin joutunut melkein taipumaan
samaan. Syynä on asetus, joka kieltää pesuaineiden uudelleentäyttämisen. Shampoot
ja hoitoainepullot saa yhä täyttää uudelleen.
"Pesuaineiden täyttöpalvelu loppuu Ruohonjuuren myymälöissä
siksi, että EU:n pesuaineasetuksen (648/2004) 11 artikla kieltää
kodinpesuaineiden irtomyynnin siksi, että täyttöpalvelusta pesuaineita
myytäessä ei voida varmistua siitä, että asiakas on tietoinen pesuaineen
pakkausmerkinnöistä. (Eli ihminen saattaa ostaa pyykinpesuainetta
astianpesuainepulloon ja sekaantua käyttöohjeista ja ainesosatiedoista).
Suomessa asiaa ahkerasti valvoo Tukes, joka on ottanut tiukan linjan asiaan. Saksan vastaava
Suomessa asiaa ahkerasti valvoo Tukes, joka on ottanut tiukan linjan asiaan. Saksan vastaava
valvova viranomainen ei nää
mitään estettä pesuaineiden irtomyynnille – kyseessä on siis Suomen terhakan
viranomaistyöskentelyn taidonnäyte."
Tämä ote on Ruohonjuuren facebook-sivuilta.
Asiasta uutisoi ensimmäiseksi Yrittäjät.fi - verkkopalvelu. Helsingin Uutiset
otti myös aiheen esiin verkossa: http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/235471-kansalaisten-raivo-palauttamassa-irtopesuaineet-tuntuu-absurdilta.
Lauantaina 6.9 sai Tampereellakin pumpata irtopesuaineita ilmaiseksi. Tapahtuma
otti kantaa järjettömään pesuaineiden täyttökieltoon.
Mielestäni pumppaamisen kieltäminen nujertaa
yrittämistä, tekee vaikeammaksi vähentää jättimäistä muoviroskamäärää, josta
suurinta osaa ei kierrätetä. Esimerkiksi (jälleen facebookin) muoviton syyskuu
ottaa kantaa tähän ja kehoittaa käyttämään esim. kaupassa kangaskassia ja
välttämään ehdottomasti ympäristölle haitallisimpia hedelmäpusseja. Jo 1990-luvun
puolivälissä Kehitysmaayhdistyksen kauppa Tasajako myi kasseja joissa luki
"jäähyväiset muovikasseille". Jospa tälle kertakäyttökulttuurille
saataisiin myytyä tämä ajatus niin, ettei jätehuolto olisi enää riippuvainen
muovipusseista.
Muovipussi kuvastaa helppoa elämää. Muovi on kliinistä,
helppoa käärintää joka estää meitä sotkemasta käsiämme ja saa asiat, kuten
hedelmät tai marjat näyttämään vitriinistä tarjoilluilta, elämää
koskemattomilta, kunkin yksilön vastaanottamilta, täydellisen puhtailta
tuotteilta. Samaa kuvastavat lukuisat pullot ja purkit, jotka niin kevyesti
lentävät roskiin ja jotka sittemmin niin huoletta unohdetaan. Kunpa ihminen
voisi olla vastuussa jokaisesta esineestä, joka hänen käsiensä kautta kulkee.
Siitä, mihin ja miten esine jatkaa kulkuaan. Ja siitä, mistä ja miten esine on
päätynyt kauppaan ja sieltä käsiin luomaan illuusiota loputtomasti
käytettävästä maailmasta. Nautintomme ovat hyvin helppoja jos rahaa
kuluttamiseen löytyy. Nautintomme helppous myös nirhaa tämän maailman pintaa
aivan huomaamatta niin, ettemme voi tietää koska yhtäkkinen yltäkylläisyys
loppuukin ja käteemme jää vuorellinen roskaa.
(kirjoittaja on 32- vuotias kahden lapsen äiti, joka
kummastelee maailman menoa ja koettaa ymmärtää sitä sanoilla, jotka tavalla tai
toisella liittyvät tähän hetkeen, sekä työllistää itseään kirjoittamalla ja
etsiikin jatkuvasti kirjoitus- ja palautteenantotöitä)
keskiviikko 3. syyskuuta 2014
Auringonkukkapellolla
Kuka ikinä keksikin auringonkukkapellot, voisin antaa
sinulle lämpimän halauksen! Se, että kaupunkiympäristössä voi pysähtyä hetkeksi
aivan maksutta poimimaan jättimäisiä, upeita kukkia, on sellainen elämys joka
jää pitkäksi aikaa aistien pintaan.
Auringonkukat ovat kesän loppumisen juhlaa, kesän kerättyä lämpöä, joka pirskahtaa näköpiiriin terävänä keltaisena. Nämä kukat ovat vahvoja ja jos odottaa tarpeeksi kauan, ne kantavat mukanaan siemeniä joiden öljyllä voi helposti ravita itseään.
Ilmaisuus ja keräämisen helppous saavat ajattelemaan sitä, miten monimutkaisesti ruoka päätyy lautaselle, miten vähän tulee kunnioitettua kauppojen siististi pakattuja tuotteita. Ehkä siksi että useista tuotteista on enää mahdoton tunnistaa sitä hetkeä, kun raaka-aineet ovat vielä olleet tuoreita, kantaneet iloa elämästä siten kuin auringonkukat tai pihlajanmarjat, mustikat tai mansikat tai mullan alta tuoreena tuoksuvat perunat.
Onko ihme että meillä on niin paljon syömisongelmia? Ruoka kun saattaa olla niin kovin vierasta, mautonta, tuoksutonta, tunteetonta. Enkä tarkoita etteikö meillä olisi hyvää ruokaa kaupoissa tarjolla ylen määrin. Tarkoitan sitä, että aistimus ruoasta minimalisoituu sen prosessin myötä kun raaka-aineet prosessoidaan, puhdistetaan ja pakataan. Jopa lihakin saattaa olla mielessämme vain pala ruokaa, on lähes mahdoton käsittää sen kimpaleen olleen osa liikkuvaa ja itsekin aistimuksista iloitsevaa eläintä.
Kun poimii mustikat metsästä, saattaa poimiessaan olla ikään kuin osa metsää. Rauhallinen, tarkkaavainen olotila auttaa siihen että mustikan todella tuntee sormissaan, ja kun sitä puraisee, tuore mehu ei vain ainoastaan valu suusta nieluun, vaan mustikan tuoksu ja muoto tulevat muutaman sekunnin ajaksi osaksi ihmistä.
Ehkä meillä ei ole arjessa aikaa aistia tarpeeksi jotta voisimme hyvin. Lapset aistivat ihan missä vaan kulkevat ja vaikka kuinka kiire olisi, mutta me aikuiset osaamme sulkea itsemme maailman ärsykkeiltä, sekä hyvää tekeviltä että inhottavilta. Kehotan mielelläni muitakin käymään auringonkukkapelloilla ihastelemassa, huomaamassa ne erilaiset ötökät jotka kukissa kiipeilevät ja tuntemaan maan jalkojen alla kun vaeltaa kukkien muodostamaa labyrinttia. Saattaa mielikin levätä hetken luonnon järjestämässä (epäjärjestämässä) tilassa.
Retkillään voi
hyödyntää ainakin Helsingin ja Tampereen satokarttoja, jotka
löytyvät osoitteista:
http://satokartta.net/
http://tampereensatokartta.net/
Nyt on aika myös käyttää esim. Moron omenapörssiä saadakseen
osansa ylimääräisistä omenista.
(kirjoittaja on 32- vuotias kahden lapsen äiti, joka
kummastelee maailman menoa ja koettaa ymmärtää sitä sanoilla, jotka tavalla tai
toisella liittyvät tähän hetkeen, sekä työllistää itseään kirjoittamalla ja
etsiikin jatkuvasti kirjoitus- ja palautteenantotöitä)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)