Me olemme kaikki yksinäisiä. Tämä johtuu siitä, että voimme
olla ainoastaan omassa,
yhdessä ja ainoassa kehossamme, ajatella omanlaisia
ajatuksiamme. Yksin tunnemme usein yksinäi syyttä, mutta myös ihmisten keskellä voi tuntea
yksinäisyyttä.
Kirjoitan romaania yksinäisyydestä. Mutta kun se on niin
yksinäistä. Uskon aina välillä, että kirjoitan ainutlaatuista tekstiä (ja tiedän toki, että
tekstissäni on hyvää), mutta toisinaan uskon että tekstini on kamalaa kuraa. Tämä on kai hyvin
yleistä kirjoittajalle.
Kun kuljen metsässä, tunnen että jokainen kasvi ja puu, jopa
pudonnut lehti on elävämpi kuin yksikään sana. Aurinko valaisee aina paremmin kuin yksikään
runo. Ja hyvä keskustelu elävöittää
paremmin kuin yksikään kirja. Yksinäisyys katoaa kun tuntee
yhdessä muita tunteita.
Mutta kirjoissa on magiaa. Ne ovat äänetöntä puhetta suoraan
ihmiseltä toiselle. Asioiden kiteyttämistä, kristallisoimista, näyttämistä
toisin. Kun kirjoitan, uskon aina elämään. Ihmisjoukossa en aina usko.
Ihmisjoukot ovat aina vieraita, kaikille. Voiko joku sanoa, että joukossa voi
puhua totta?
Nukkumaan mennessään lapseni katsoi seinällä olevaa
venetsialaisnaamiota ja arvioi, että hämähäkkimiehellä on punainen naamio ja
äidillä keltainen.
Hänen silmissään pystyn mihin tahansa, aivan kuten hän
itsekin pystyy.
Kunhan pystyisin vaan olemaan kulloinkin tässä hetkessä ja
kohtaamaan ihmisiä, muuta en tarvitse.
Olkaamme erilaisuuttamme kaikkialle heijastavia kristalleja,
kuinka hörhöromanttiselta se kuulostakoonkaan. Näin voi tunnustaa yksinäisyyden
ja olla ehkäpä elävämmin yhdessä.
