Yksinäisyydestä

Me olemme kaikki yksinäisiä. Tämä johtuu siitä, että voimme olla ainoastaan omassa,

yhdessä ja ainoassa kehossamme, ajatella omanlaisia ajatuksiamme. Yksin tunnemme usein yksinäi syyttä, mutta myös ihmisten keskellä voi tuntea yksinäisyyttä.

Kirjoitan romaania yksinäisyydestä. Mutta kun se on niin yksinäistä. Uskon aina välillä, että kirjoitan ainutlaatuista tekstiä (ja tiedän toki, että tekstissäni on hyvää), mutta toisinaan uskon että tekstini on kamalaa kuraa. Tämä on kai hyvin yleistä kirjoittajalle.

Kun kuljen metsässä, tunnen että jokainen kasvi ja puu, jopa pudonnut lehti on elävämpi kuin yksikään sana. Aurinko valaisee aina paremmin kuin yksikään runo. Ja hyvä keskustelu elävöittää

paremmin kuin yksikään kirja. Yksinäisyys katoaa kun tuntee yhdessä muita tunteita.

Mutta kirjoissa on magiaa. Ne ovat äänetöntä puhetta suoraan ihmiseltä toiselle. Asioiden kiteyttämistä, kristallisoimista, näyttämistä toisin. Kun kirjoitan, uskon aina elämään. Ihmisjoukossa en aina usko. Ihmisjoukot ovat aina vieraita, kaikille. Voiko joku sanoa, että joukossa voi puhua totta?

Nukkumaan mennessään lapseni katsoi seinällä olevaa venetsialaisnaamiota ja arvioi, että hämähäkkimiehellä on punainen naamio ja äidillä keltainen.

Hänen silmissään pystyn mihin tahansa, aivan kuten hän itsekin pystyy.

Kunhan pystyisin vaan olemaan kulloinkin tässä hetkessä ja kohtaamaan ihmisiä, muuta en tarvitse.

Olkaamme erilaisuuttamme kaikkialle heijastavia kristalleja, kuinka hörhöromanttiselta se kuulostakoonkaan. Näin voi tunnustaa yksinäisyyden ja olla ehkäpä elävämmin yhdessä.

Facebook-tunnustus

Tämä on tunnustus. Olen yhteydessä facebookin kautta suurimpaan osaan ihmisistä. Järjestän jopa tapahtumia ja kutsun kotiini ihmisiä. Muistan ehkäpä kutsua tekstiviestillä ne pari ihmistä, jotka eivät ole facebookissa.
Facebook on sininen. Se on sujuva, yhteistyökykyinen, koukuttava, helppo ja nopea.
Epäilen sitä, koska se on niin hyvä.

Käyn fb:ssä joka päivä.
Tuntuu etten ole perillä kaikista asioista jos en käy.
Facebook ei ahdista minua, mutta se on paljon mielessäni.
Mielipiteitä risteää joka lähtöön, kuka on mitäkin mieltä, kuka liikkuu missäkin. Mikä kiinnostaa.
Opin uutta koko ajan.
Kommunikoin joidenkin ihmisten kanssa jopa melkein ainoastaan fb:n välityksellä.
Mainitsen fb:n usein kun näen ihmisiä.
Jokin takaraivossani huolestuu tästä.

Mainostan tekemisiäni.

Facebook on minulle peili, josta näen olenko ajan hermolla.
Mihin maailma pystyy, mitä tapahtuu. Mihin ihminen pystyy, mihin eläin.
Ihme.

Mitä kannattaa syödä, lukea, ketä tavata,
kuka tykkää kenestä. Face it - Kuka tykkää minusta?

Kuka on töissä, naimisissa, kuka työtön, kuka matkalla.

Joku remontoi, joku tekee ruokaremonttia, toiset juhlivat, saavat lapsia, toiset kuolevat.

Kissanpennut, koiranpennut, eläinoikeudet ja Esther the ihmesika.

Aisteja, tunteita ja ajatuksia kevyessä muodossa.

Reaaliaikainen soppa, yhteinen kuvitelma ja yhteinen yksinäisyys.

Olen tässä niiin sisällä, etten osaa määrittää onko tämä hyväksi vai ei.
Mutta tietoa vaihtuu, tapahtumia luodaan, ideoita muutetaan todeksi.

Naamatusten, mutta vain yhdellä ilmeellä. Ilmeiden ja eleiden kirjon jäädessä reaalielämään.
Ja niiden sanojen väleissä olevien merkitysten avaaminen. Se jää facebookissa vähemmälle.

Ei kai se mitään niin kauan, kuin tämä on vain pintaa.
Ja todella merkitsevät asiat ovat muualla.
Mutta mitä minä teen täällä joka päivä?
Tai voiko facebookissa olla?
Miksi jotkut ihmiset katoavat, vai kadottavatko kuva&tietohälyyn oman kuvansa?

Sirkus

Tässä on kuva, jonka piirsin noin vuonna 1988 Kaukajärven seurakunnan iltapäiväkerhossa. Muistan kuinka jännittävää oli leimata kuva omaan piirrokseen ja värittää se. Kuin kuva heräisi eloon hahmon kulkiessa sen polulla. Kuten Disneyn Maija Poppasessa, jossa hypätään tauluun ja kuljetaan polkua kahvilaan ja tivoliin. Lapselle ihmeet näkyvät hyvin pienessä. Ja ihmeet ovatkin juuri pieniä, isot leijuvat meiltä ohitse.

Sirkus - värikäs teltta, jonka sisällä tapahtuu ihmeitä jännässä valossa. Sirkuksessa on vaaraa ja iloa, surua ja kauhua ja riemua. Sirkus voi olla liioiteltua. Sirkus on salaista ja räikeää. Sirkus uhmaa kuolemaa.

Pääsin eilen pitkästä aikaa jättitrampoliinille. Aiemmin tunsin lentäväni kun pompin sillä. Nyt olin oppinut hallitsemaan sitä sen verran, etten pomppinut enää niin korkealle tahtomattani. Lentämisen tunne on edelleen mahdollinen, mutta pelko on poistunut. Opin hyppäämään hallitusti istumaan ja takaisin. Mikä riemu! Se on muuten vaikeampaa tuollaisella isolla trampalla kuin pihatrampalla.

Sirkus on minulle leikkiä, uusia taitoa ja huomaamatonta hikiliikuntaa. Minä en jaksa jumppia tai pumppia tai muita. Niissä tunnen itseni koneeksi. Sirkuksella otetaan kontaktia toisiin, nauretaan ja lämmitetään kehon lisäksi mieli ja sydän.

Kukaan ei oo parempi toistaan ja itselleen voi nauraa. Näytän varmasti hölmöltä kun en pääse kerrallaan kuin yhden kuperkeikan. Meinaan oksentaa yhdenkin jälkeen. Haluaisin kyllä tehdä niitä, muuten minulla ei ole niiden suhteen mitään ongelmaa, mutta voi yrjöyrjö! Onneksi muunlainen pyörintä, kiepunta ja hyppely onnistuu ja kestän sen, että hoipun tunnin alussa pari kertaa tyhmän näköisenä ympäri salia.

Minun mielestäni sirkuksella ei ole mitään tekemistä eläinten kouluttamisen kanssa. Ihmistä voi kyllä (suostumuksella) kouluttaa. Sirkus on sellaista kuin Sorilla, ihmisten kontakteja, harjoiteltuja konsteja yhä vaivattomampaan liikuntaan (jossa nähdään vaivaa hauskasti) ja yllätyksiä, sirkus on jatkuvaa yllätystä.

Lehtikaalileivät

Nyt on aika kirjoittaa blogiin resepti. Onko joku jolla ei ole blogissa reseptiä?

Sen voisi tehdä hieman toisin kuin yleensä.

Lehtikaalileivät eivät ole hulppea ruoka, mutta arkinen ja varsinkin helppo. Eilen jonotin näitä mahtavia lehtikaaleja Ahlmanilla lähiruokaringin kuukausittaisessa toimituksessa. Nämä lehtikaalit ovat Kurjen tilalta. Mukana oli ainakin myös hunajan tuottajia, sekä lihaa, juustoja ja marjoja. Rinkiin voi liittyä fb-ryhmässä

Lehtikaalileipien blogiresepti.

Kuvaile tiiviisti ja helposti, sekä selkeästi tehtävä toiminta ja muista mainita ekologinen sävy, sekä tämän ruoan helppous. Muista mainita allergiavaihtoehto.

Laita ylijäänyttä ruisleipää pakkasesta leivinpaperin päälle pellille. Näin saat kulutettua muuten hukkaan menevät palat helposti, kunhan huomaat pakastaa ne ajoissa. Voit käyttää luontaisesti gluteenitonta leipää tai korvata juuston tofulla tai oluthiivahiutaleilla.

Arkinen teko täytyy saada kuulostamaan jopa hieman vaativalta ja tietenkin romanttiselta.

Valuta neitsytoliiviöljyä hitaasti leivän pinnalle ohuena vanana niin, että leivän pinnalla kiiltelee tasaisesti öljynauhoja.

Raaka-aineissa täytyy olla jotain uutta ja yllättävää. Muista satokausi ja ainakin joidenkin raaka-aineiden terveellisyys. Muistuta reseptin muokattavuudesta ja omasta mieltymyksestä.

Levitä tomaattimurskaa leipien päälle, lisää ruususuolaa tarvittaessa, rouhi myös pippuria päälle. Lisää täytteeksi lehtikaalia pieninä, revittyinä paloina. Älä käytä lehtiruotia. Lisää myös ananasmurskaa. Itse tykkään laittaa valkosipulia runsaasti mukaan. Täytteitä on helppo varioida.

Kuvaile loppusilaus tiivistetysti. Ei saa unohtaa kehoittaa lukijoita nauttimaan.

Lisää päälle juustosiivuja maun mukaan. Paista uunissa 175 asteessa n. 10 min. Nauti!

Tai:

Pistä kuivuneiden leipien päälle sopivasti öljyä, mausteita ja täytteitä.

Laita ylimmäiseksi juustoa ja pidä (kuumassa) uunissa hetkinen.

Tai:

Laita täytetty leipä uuniin lämpiämään.

Tai:

Tee lämpöisiä leipiä.

Tee siis leipä!

Teeleipä

T: Leipä

Näin ilveksen.

Näin ihan villin, rauhallisen ilveksen, joka tassutteli varovaisesti ohi erään luontotornin. Tämä tapahtui juhannuspäivänä Porin lähellä, luonnonsuojelualueella. 

Meren rannalla.

Hetki kesti ehkä 30 sekuntia, mutta sai ajattelemaan ja aistimaan metsää aivan eri tavalla.

Täällä se todella elää, tuo arka kissaeläin. Eikä se nyt ihan pieni ole. Missä se nukkuu? Montako jänistä se on syönyt? Tunteeko se toisen ilveksen?

Sydämeni hyppi; Ilves, ilves! En ole ikinä ajatellut näkeväni villiä ilvestä, vain Korkeasaaren hieman tylsistyneen oloisia kavereita.

Aivan kuin ilves olisi tuulenohuesti, ohuen olkipillin puhalluksen verran, puhaltanut lävitseni jotakin. 

Jotakin, joka saa minun kaipaamaan eloonjäämiskamppailua metsässä, yksinkertaista rauhaa, omin käsin pyydettyä kalaa, iltanuotiota, teltassa asumista, keräilyä ja luonnon rytmiin hengittämistä. Totaalista irtiottoa kuivista tiloista, sähkömaailmasta, koneista, laskuista, siivoamisesta, kaupassa käynneistä.

Minähän olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen. Kylmä, nälkä, kutittavat vaatteet, tuhisevat huonetoverit yöpaikoissa, kovat sängyt, huonot tyynyt, tai ruoka johon en ole tottunut, saavat minut karkaamaan muihin paikkoihin.

Toisaalta metsässä ei olisi hurisevaa jääkaappia, tietokoneen tuuletinta, vaihtuvaa yösähköä tai kohisevia vesiputkia, ohi ajavia mopoja. 

Mikään noista ei kauheesti kyllä häiritse kun on omassa, lämpimässä ja pehmeässä sängyssä siirtymässä pois maailmasta, unien sijalle.

Metsästä löytyisi kylmää ja kuumaa ilmaa, kastuvia vaatteita, hyttysenpistoja, pakkasenpistoja, ruotoista kalaa, loisia ja myrskyjä, jotka saavat sydämen värisemään. Kohtaamisia, oppia, kasveja, tuoksuja, hajuja, erilaisia paikkoja joihin astua, kiivetä, uida, kylpeä, nukkua, syödä.

Metsässä kokee elämän koko kehollaan. Täällä kliinisessä rivitalossa elämää tulee usein koettua vain päällä ja vatsalla. Tiedon ääressä, pöydän ääressä, sohvalla. Ja vain vähän kuluttavasti metsäelämään verraten. Tai toisaalta aikatauluilla päätään ja kehoaan rasittaen. Liikuntaa kyllä joo, mutta ei lähes kokopäiväistä, kuten metsäasujana varmasti kävisi.

En siis kahlitse itseäni luonnon rytmiin ja aloita taistelua, jossa vaan sitkeä selviää. Halaan puita, mutta vain vähän kerrallaan. Nautin vapaana olevien hiusteni leijumisesta tuulessa. Yövyn joskus teltassa, ja oleskelen metsässä kun ei ole liian kylmä tai kuuma.

Silti haluaisin kokea olevani tuo ilves, hetken. Mikä aistien hukattu (ihmisen kadottama) kirjo ilveksellä täytyykään olla!

Stand upissa kyseenalaistetaan ihmisen käyttäytymistä!

Kuvassa on kasvot, mikki, sekä sanat liike, ele, tauko ja sana. Sekä huudahdus: "Ketä te oikein olette?!?". Stand upin elementtejä.

Stand up haastaa katsomaan omaa hölmöyttä, nauramaan ihmisen toiminnalle.

Vitsin kertominen yleisön edessä on ehkä muodikasta. Mutta se on myös hiton vaikeaa.

Minä en olisi hauska yleisön edessä. Enemmänkin tärisevä pystykkäissuuntainen jäätynyt kalikka. Tai jotain.

Stand up- koomikko Sami Hedberg vetää runsaasti keikkaa. Aika kunnioitettava ja hullu teko. (tällä hetkellä tavoitteena 365 keikkaa vuodessa)

Hän rakastaa mitä tekee - se välittyy. Erityisesti siitä, että hän voi seistä lavalla hiljaa kauan. Ja olla edelleen oma itsensä, pitää olostaan.

Samin stand up- keikalla on hauskaa. Lattealta kuulostaa, mutta näin se on asia.

Tampere 10.6 klo 18, Pakkahuone melkein täynnä.

Yleisö on melko hiljaista ja jäykkää, itseni mukaanlukien. Sami taputetaan lavalle. Tulee fiilis, että yleisö kunnioittaa häntä ja hän kunnioittaa ihmistä. Nauru aaltoilee vähän väliä läpi salin, naurutonta hetkeä ei juuri ole. Kerran joku laulaa kesken keikan (!), jotkut kommentoivat. Yleisöltä kysely saa aikaan terävintä iloa. ("Te tytöt siinä, minkä ikäisiä te olette? - 16, "hieno ikä (..) ai ai miten hieno ikä (..)") ("Mistä päin täällä on porukkaa?" -Tyrväältä "MISTÄ?! (..) Kuulin jotain ihan muuta (..). " 

Itsepetos on remakan naurun voimavara. Kun jutun aiheena on facebook, ajatuskulku menee jotensakin näin: Sitä voi ihminen päättää olevansa facebook- tauolla illan ja tutkia naama sinisenä naamakirjaa taas kahdeltatoista. (ihan vähän!) Smurffina! (miksen saa unta, hei?!) Oman typeryyden tajuaminen naurattaa - miten hulluja olemmekaan! (miten pieniä, heikkoja ja suloisiakin..)

Nauru syntyy sanallisesti yksinkertaisista asioista, moni muu asia merkitsee enemmän. Keskeisiä ovat eleet, tauot, näytteleminen, äänenpainot, tunteen, kuten nolouden ilmaisu.

Selittäkää minulle, kuinka voi imitoida lavalla useamman minuutin hyttysenininää ja saada sillä aikaan lämpimän (ja valtavan) naurunremakan? Aiemmilla keikoilla olen nähnyt supikoiran, ketun, lokin ja pulun. Avoimia, outoja ja hauskoja tuttavuuksia.

Ja kyllä, me suomalaiset (ja ihmiset) olemme vakavia! Keikallakin on vaikeaa ymmmärtää lapsiin ja eläimiin kohdistuvaa räikeää huumoria. Mutta kun siitä huomautetaan ääneen, siitä kuinka tunne meitä vie, kuinka moraali estää nauramasta, miltä näytämme kun tuijotamme vakavina, (koska ei noin saa sanoa..) nauru pyrskähtää ulos.

Ei taidetta, mutta kohtaamista - naurua? Ei kovin syvää. Huvittavaa. Pieniä tarinoita.

Ja raakaa, koska joka hetki välittyy pitääkö yleisö vai ei. Ja välillä yleisö ei todellakaan pidä. Mutta sillekin voi nauraa.

Entä onko stand up statementtiä? Oikeutta julistaa oma mielipide, hulluus. 

Vai havahdutusta siihen, että me ihmiset tunnemme yhdessä, joukkona tai pareina. Kannanotto ihmisen hulluuteen? Halua olla pidetty? Ihmisen yhteistä halua olla pidetty? Ihmisen kysymys siitä, ketä te oikein olette kaikki te muut ihmiset täällä ja mitä me täällä maapallolla oikein teemme?!?

Naurusta on ehkä lopulta lyhyt matka vakavuuteen. Stand up- keikalla naurun kohdista voi päätellä sen mikä koskettaa, mikä osuu ja mikä on tärkeää. Ainakin silloin kun yhteys yleisön ja esiintyjän välillä syntyy.

Rakkaus

Aika suuri sana.
Ajan suurin sana.
Aika on suuri, niin on rakkauskin.
Ja pieniä hetkiä voi rakastaa.
Kuvissa rakkaus kimaltaa,
punertaa.

Vaaleanpunainen rakkaus antaa lahjoja.
Mutta jos vietäisiinkin roskia?
Äidin rakkaus pitää sylissä.
Mutta rakkaus voi myös kiljua kun lapsi sylkee juuri valmistetun
ruoan päälle.

Ja entä vastasyntyneenä! Kun lapsi on vieras, tutustuttava. Tutuksi tuleva, outo ja kamala, vaativa ja
aivan
kaikkea,
kuten pieniä sormia,
joiden hiutalekynsinauhat hohtavat
eikä niistä saa katsettaan irti.

Rakkaus voi myös karkottaa niin, että on vaikeaa olla sen luona. Kenties tunne on niin voimakas ja paljas.

Kuin olisi lapsi jälleen. Unohtaisi aikuisen lukot ja sovinnaisuudet, muistaisi että saattaa elää hetken vaan ja aina vain hetken kerrallaan.

Olen rakastanut monia ja rakastan.
Lapsuuden perheen rakkaus on kuin juuret,
nykyperheen rakkaus ovat puun runko sekä lehdet.
Ja muut rakkaudet, ystävät, ihastukset, tärkeät ihmiset,
ovat kuin tuuli ja
linnut,
ne laulavat tämän rakkauden lävitse,
puhaltavat omia teitään pysähtyen vain hetkeksi,

Lapseni keräili tänään litteitä lasihelmiä ja leikki niillä pastillikauppaa.
Se on intoa, jota ei voi ohittaa.
Kolisevat helmet muoviämpärissä ja se kuinka hän uudestaan ja uudestaan
haluaa myydä minulle pastillin paperissa. Ja viehtyy siitä!
Ja se kuinka minä siivoan enkä ehtisi ostaa kokoajan pastilleja.

Mutta välillä ostan. Ja kohta pastilleja löytyy myös punaisesta, sydämenmuotoisesta kolikkopussista. Jossa äsken oli rahoja.
Rahat ja rakkauden siteet ja velvollisuudet karkaavat lapsen mielestä ja käsistä.
Minä ravistan ne irti vasta unissa.

Ja hetkittäin
kun näen toiset kirkkaat silmät.

Kirjatkin kukkivat

Kirjastoon tulvii uusia kirjoja, näen niitä päivittäin ja se tuntuu rikkaudelta. Kuvan kirjoista "Meidän isä on hammaspeikko" (Saska Saarikoski) on ilmestynyt jo 2013. Se on näistä kirjoista miellyttävin ja myös seitsemänvuotiaani mielestä hauskin. Se on kielellistä iloa, lempeää väärinymmärrystä ihmisten välillä ja yhdessä vietettävän ajan tärkeyttä.
 Ote: "Täkki on kietoutunut pojan ympärille kuin afrikkalainen kuristajakäärme. Tasainen tuhina todistaa, että lapsen ja peiton taistelu on ohi, ja voiton on korjannut uni".

Marion Deuchars on tehnyt mainion "Tehdään sormenjälkitaidetta" (alkup. "Let's Make Some Great Fingerprint Art" 2012). Jälki on ilmavaa ja innostavaa. Erityiset erilaiset sormenjälkitekniikat osana maisemaa ovat onnistuneita, oivaltavia. Sormenjälki ilmapallona tai vieritettävänä kivenjärkäleenä saa hymyilemään sisältä. Pieni jälki, pari pistettä ja kuvan vaikutus on voimakas!

"Kaheli sakki ja kauhujen kaappi" (2015), Noora ja Jenna Kunnaksen ilmavaiva-iloittelu ilahduttaa omalaatuisuudellaan. Vaikka henkilöt on kuvattu tarkasti jo alussa, kestää kaksi lukukertaa ennen kuin saan henkilökuvat toimimaan mielessäni. Kun ne sitten toimivat, niin ne toimivat, ovat erikoisia ja sopivat outoon maailmaan. Voima on tässä, sekä henkilöiden välisessä jännitteessä ja oudossa maailmassa Maailma jää pölyn ja rikkonaisten lelujen, jonkin hylätyn, mutta tärkeän tavoin vaivaamaan. Seitsenvuotias ei kuitenkaan jaksanut vielä kuunnella tätä.
 Ote: "-Täällä on erilaisia teelaatuja. On riisimuro, riisi, rusina, pöly, tällainen..., Molla-Maija oli katsonut kuivunutta kärpäsenjalaa ja jatkanut, - ...lihatikku, ja viimeisenä löytyy hikisukkaa. Aivan uutta teelaatua."

Supermarsut ovat keveitä luettavia. Niissä on toimivaa dialogia ja lempeää ihmisen toimintaan kohdistuvaa naureskelua. Supervoimat saattaa saada myös ottamalla huikan marsun juomapullosta. Sarjan kahdeksas osa "Supermarsu ja jääräpää Janne" ilmestyi ihan hetki sitten, eli on myös vuoden 2015 kirja. Päähenkilö Emilian äiti kiljuu ärsyyntyneenä, koska 11-vuotiaan Emilian tuleva leirikoulu hermostuttaa. Emilia katsoo silti äitiään lempeästi ja ymmärtää helposti myös muita, varsinkin sellaisia vähän syrjään jääviä. Kirja toimii hyvin ääneen luettuna, sanoisin että parhaiten jo koulun aloittaneille.
Ote: "3. Pertin erikoismokkapalat. Äidin poikaystävä Pertti teki kuuluisia 'ajansäästö-mokkapalojaan'. Niihin on sekoitettu taikinaan muaan sienikastiketta. Näin ei tarvitse syödä erikseen pääruokaa ja jälkiruokaa, vaan voi syödä kätevästi koko aterian kerralla.".

Tänä vuonna käännöksenä ilmestynyt Kirja "Pojat" (Jessica Schiefauer, alkup. "Pojkarna") ei ole lastenkirja. Kirja kuvaa kasvukipua, seksuaalista kasvamista mieheksi tai naiseksi tai molemmiksi yhtäaikaa, tämä on kirjan hämärä kohta. Samalla kirja pohtii juuri tätä ja auttaa näkemään seksuaalisuuden uusin silmin. Kirja sivuaa väkivaltaa ja henkilön kykyä asettaa toinen valtansa alle. Esteettisenä maisemana on kasvatettavia kukkia, niiden mettä, kukan rikkoutumista, hylättyjä tiloja, metsää. Kipuilevat ihmiset käyvät läpi outouttaan ja koettavat nuoruuden kiihkeän halun läpi säilyttää lapsuuden vapaat leikit. Kirja on erityisen hieno, outo ja kaunis ja rujo.
Ote: "Momolla ja Bellassa oli naamiaiset. He leikkivät. Heidän äänensä lensivät kuin kipinät minua kohti: teennäisinä, innostuneina. Kasvihuoneen ovi oli auki, kukka nyökkäsi heille mutta he eivät vilkaisseetkaan sitä. He olivat uuden naamionsa lumoissa.".

Kiitos kirjoista! Kiitos että kirjoitatte, jaatte ideoita ja siten synnätätte uusia. Kirjatkin kukkivat esiin ja välittävät tunteen erilaisesta elävyydestä.

Kuka pelkää ujoa?

Minua on sanottu ujoksi, lukuisia kertoa. Lapsena en puhunut tuntemattomille aikuisille helposti, varsinkin jos paikalla on ollut useampia ihmisiä. Lapsena en ajatellut olevani ujo. Olin puhelias, olin kiljuvainen, olin eloisa, nopea ja erityisen hyvä piiloutumaan. Puhuin ehkä hiljaa. Opin puhumaan niille jotka jaksavat odottaa vastausta tai jotka tulevat lähemmäs kuullakseen. Kaikilla on ne, jotka haluavat kuunnella ja ne jotka eivät halua, eikö?

Koulussa en halunnut vastata kaikkien kuullen. Ehkä se on ujoutta.
Tai vaan tapa olla olemassa.

Kun sanoo: "Hei tuo on vähän ujo", se tarkoittaa minusta että sitä pitää varoa. Ujo on joku, jonka kanssa pitää varoa.

Mitähän me oikeastaan siis varomme? Hiljaisuutta?
Kokonainen Suomen kansa varomassa hiljaisuutta yhdessä? Bussissa! Lentokoneessa! Virastossa! Kadulla! Kassalla kortin maksupäätettä näppäillessä.
Pieni tai suuri salaisuus on se, ettei mikään muukaan kansa oikein hiljaisuutta siedä. Mutta hassua on se, että niin mukahiljaisten suomalaistenkin mielestä hiljaisuus voi olla sietämätöntä.

Minä olen varonut elämässäni paljon ja kaikenlaista. Olen alkanut nykyään olemaan varomatta. Ketään ei saa silti loukata, siitä pidän kiinni jos mahdollista.

Olen varma, että puhun edelleen ihmisten mielestä outoja silloin tällöin. Niin olen tehnyt koko elämäni. Alan puhua kesken jonkin keskustelun aivan jotain muuta. En hahmota mitä toinen ihminen ymmärtää, en kuulosta varmaan useinkaan kohteliaalta, vaikka yritän.

Sanoin kerran naapurilleni, että netti on täynnä ohjeita kaksivuotiaan nukuttamisesta. Hän oli juuri kertonut lapsensa vaikeudesta nukahtaa. Minä ajattelin, että naapurini tietysti ymmärtää minun tarkoittavan, että kaksivuotiaan nukuttaminen ylipäätään ON vaikeaa kun kaikki siitä puhuu. Ettei siis kannata huolestua. Se ON vaikeaa. Tämä on naurattanut minua useita kertoja. Miten sitä luuleekaan toisten ihmisten pääsevän oman pään sisälle! (onneksi naapurini on puhelias ja asia selvisi heti)

Ujon määritelmän voisi kyllä lyödä lukkoon. Jos se on joku, jonka on annettava olla rauhassa, jolta ei kannata kysyä koska se pelkää, joku jonka voi hyvin ajatella olevan ihmisryhmän ulkopuolella, koko sanan voisi pudottaa sanankäytön reunasta pois ja keksiä uuden. Tunnetko itse jonkun ujon ja onko joku joskus halunnut olla ujo?

Minä en! (ja olen sanasta ujo kiukkuinen)

Tänään satoi niin

Tänään satoi niin, että takin pinnassa rapisi, unohdin sateenvarjon kotiin.

Astelin lätäköiden yli ja hiukan myös niiden sisään.

Kenkä tuntui pehmeämmältä lätäkön jälkeen.

Löysin kirpputorilta vihreän paidan, rantakassin ja kirjan Jos Talviyönä matkamies.

Pitää vähentää tavaraa.

Laittaa pahvilaatikko keskelle olohuonetta, nostaa sisään tavaroita, joita ei ole käytetty.

Jos niitä ei kaivata, ne täytyy viedä ulos. Ne saa viedä!

Riitelin ja osasin sopia. Olen usein kiukkuinen nykyään.

Olen myös pehmeä, voimakas ja uutta löytävä.

Olen kirjaston läpi kävelevä, olen kirjaetsivä.

Olen selkä vasten nukahtavaa lasta.

Olen ystävä, joka kaipaa juhlia

ja ystäviä, jotka ovat kauan sitten arjesta unohtuneet.

Tänään satoi niin, että tuoksui vähän muta. Ja pöly oli poissa silmistä.

Keltaiset unet pitävät minua yön.

Silmu

Mieti silmua.
Mieti miten se aukeaa meille lehtenä.
Koko kesä kirjan tavoin aukeaa, ja me olemme tarinassa.
Mitä muuta silmu merkitsee? Käpertymistä? Kivenkovaa lehden pienoismallia, joka pehmenee ja alkaa imea valoa,
tuulta pysäyttää.

Pian kesä on meille riittävä vaate laiturilla. Järvi- tai merivesi tarpeeksi yllämme.

Ja.

Ensimmäinen ryppy merkitsee lupausta siitä, että matka aikanaan joko loppuu, muuttuu tai alkaa. Emme ymmärrä. Nimi unohtuu hiljalleen, ajattelu loppuu ja merkitys häviää, keho kai murenee vaiettuaan. (kyllä, pohdin kuolemaa nykyisin jatkuvasti)

Emme voi olla hiljaa, emme voi vaieta, ajatukset eivät lopu, tunteisiin uimme, eikä aina ole kesä. Valitsenko ihmiset sydämellä kuin kesän valitsen?

Lopulta jään silmun luo ja odotan. Kyselen onko sillä sanottavaa. Ja tuntuu kuin se sanoisi: Kuuntele, kuuntele vain ja kuuntele loputtomasti. Ehkä silloin kuulet avautumisen hetken.

Kirjastonhoitajana

Kirjastonhoitajan stereotyyppi kuten kuvassa: Hiljainen, arka, hillitty hyssyttelijä, säännöistä kiinnipitävä, jäykkä, tosikko, pölyinen, harmahtava, huomaamaton, rillipäinen? Vai olenko väärässä? Ehkä tuo stereotyyppi joskus muuntuu, karkaa katoaa ja uudistuu. Tai ehkä se on vain minun päässäni. Ehkä pääsen siitä joskus? Kirjastonhoitajankin elämä on vain lainaa.

Huudahdin yllättyneenä asiakkaalle perjantaina: "Hei, mä löysin sen!", kun olin itsenäisesti onnistunut löytämään itselleni uuden hyllyluokan: ruotsinkielen opetusmateriaalit. Hyllyluokat ovat toisinaan viidakko, jossa suunnistetaan luokkamuistilla ja silmillä, jotka havaitsevat käyttöjärjestelmästä ykköset oikealta kohden.

Olen etsimisapulainen, kirjaston käytön ohjaaja, tasa-arvon puolustaja, esilleasettaja, lasten jälkien siivoaja, tietokoneen käyttäjä ja työtoveruuden opettelija.

Kirjastossa työskennellessä kirjasta on tullut minulle enemmän esine kuin ennen. Kannan kirjoja, etsin kirjoja, poistan kirjoja, korjaankin hieman. Ihmetyn, kohtaan ihmisiä, saan keskustella sisällöistä. Kirjan etsiminen on sarja nopeita asiasanoja ja sinkauksia hyllyltä toiselle, varastoon ja palautusautomaatille.

Kirjastossa olen uusien kirja-aarteiden ja kokonaisen vanhojen kirjojen aarreaitan sisässä. Joka hetki on mahdollista oppia uutta kirjallisuudesta. Niinä hetkinä kun ei ole kiire tehdä muuta tai väsytä liikaa. Välillä kyllä mietin miten ihmeessä ihmiset jaksavat työtä ja kotiarkea harrastuksineen. Vaikka työ on kivaa, vaatii paljon herätä joka aamu puoli seitsemän, saada vastahakoiset lapset hoidettua päiväkotiin ja eskariin ennen töitä. Ja minä en tee sitä edes yksin. Ja illalla on edessä ruuanlaitto, pyykit ja tiskit vääjäämättä. Niiden hoitaminen ei ole vastenmielistä, mutta milloin sitä ehtisi kunnolla rentoutua? Tottuuko tähän?

Viime viikolla tapasin syviä henkäyksiä aiheuttaneen kirjan Leonardo oikealta vasemmalle (Levanto, Vuori). Upeat kuvat, kuvien keskustelu. Selkeä teksti, turhat karsittu. Ei ainoastaan sisältö ole taidetta, vaan kirja on esineenäkin kaunis. Aiheuttaa siis viehtymystä.

Viehtymystä ja kutittelua aiheuttaa myös kirjasto. Valtava tieto, taito, taidemäärä saatavilla ja kaikki tasa-arvoisesti hyllyillä iloisesti omilla paikoillaan. Milloin eivät karkaile. Tai lähde lainaan lukuisiin koteihin ja matkoille! Kellukaa ideat ja ajatukset, aivoihin ja pois! Minä saattelen teidät lentoon piippausten myötä.

Talvesta pääseminen!

Jokin on ollut unessa - kasvit, karhut, mäyrät, monet ötökkämönkiäiset, puut. 
Me ihmiset, monet lemmikit, linnut, talviöttiäiset, oravat ja susikansa olemme olleet hereillä 
                                pääosin ja päivisin.
Nyt on pääsiäinen. Aika, jolloin pääsemme paastosta, aika jolloin pääsemme talvesta: Pääsiäinen, päästäinen, pois pääseminen!

Ilo valuu sisällämme hetkittäin kuin puro. Näen narsissin räntäsateessa, uhmaten säätä pehmeänä ja kirkkaana, ylpeämpänä kuin kukaan ihminen, ollen.

Sisällä maljakossa pajun untuvasta nousee heteitä (emikukinnot ovat erilaisia kuin kuvassa), lehdet viriävät alkukotelostaan ja aukeavat maailmaan luottaen. Ohran idut puskevat tumman sisästä, pursuilevat, kantavat vettä, muuttavat valon vihreäksi.

Ja mielessäni, korvien taustalla, alkaa soida Suvetar:

"Nouse jo neitonen mustana mullasta
nouse jo neitonen mustana mullasta


Akka mantereen alanen
Vanhin lounnon tyttäristä
Pane turve tunkomahan
Maa väkevä vääntämähän
Akka mantereen alanen
Vanhin lounnon tyttäristä
Tuhansin neniä nosta
Varsin vaivani näöstä"

(Gjallarhornin biisi, tässä vain pätkä)

Teksti on peräisin Kalevalan toisesta runosta:
 (lainaan jälleen vain pätkän)


"Akka manteren-alainen,
mannun eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan,
maa väkevä vääntämähän!
Eip' on maa väkeä puutu
sinä ilmoisna ikänä,
kun lie armo antajista,
lupa luonnon tyttäristä"

(Toinen runo, säkeet 301-308)


Nyt soi huhtikuun kolmas vuonna 2015:

Nouse oras, syty kulta,
tanssi harmaa peitto poies!
Ota oras syliin tuuli,
tuuli muutu lempeäksi!
Nouse sammal vihreäksi,
nosta äiti voimallasi,
oraat, kukat jo aukaise!

Kirjoitus - aavistus idean untuvaa

Kirjoitukseen voi lähteä tyhjästä. Näennäisesti paperi tai tekstinäyttö on tyhjä, kohta merkkejä täynnä. Me emme kuitenkaan ole tyhjiä, emmekä ala tai lopu tietystä kohden. Vai mistä me alamme? Sydämestä? Sormista tai varpaista? Ajatuksesta? Siitä kohden, jossa sormi koskettaa toisen ihoa, tai sana kohtaa toisen korvan?

Näin keväällä ajatuksiini tulee enemmän keltaista ja vihreää. Sitä odottaa hetkeä, kun koko maisema vaihtuu olohuoneeksi ja itsekin alkaa avautua aurinkoon, lämpöön. Sen sijaan, että käpertyisi aina iltaisin vilttiin sohvannurkkaan.

Kirjoitus edustaa minulle jotain mikä ei ole pakkoa. Kirjoitus on parhaimmillaan virtaa ja hengitystä. En osaa olla ilman sitä.

Keväällä, kenties tekstinikin avautuu, puhkaisee paremmin kuulon, siirtyy harmaasta keltaiseen, vihreään, alkaa silmuilla, luo köynnöksiä, kukkii harmaita kukkia läpi kirjojen,

          siirtyy ajatuksista uinumaan muuntuneena toisiin kehoihin ja herää taas jälleen uutena untuvaisena ideana toisissa sanoissa toisaalla. Huomaako sen?

Sumuisaa kevättä

Kuppi on unohtunut talveksi parvekkeelle. Parin kuukauden päästä siinä tulee kasvamaan herneenversoja. Kaikkea koskettava kylmyys haipuu ja iho saa tilaa tuntea tuulen.

Ikkunasta tervehtii aamuisin sumuinen ja märkä metsä. Maassa virtaavat purot, räntää sataa. Kuravaatteet pyörivät pesukoneessa ja männynneulasten vesitipat eivät ehdi juuri kuivua, elleivät jäädy yön aikana.

Talvesta on tullut loskaa, mutaa. Koivujen silmut ovat piilossa, mutta aikovat avautua auringolle heti pajujen krookusten ja tulppaanien jälkeen. Jossain talvehtii lukuisa määrä ötököitä valmiina iskemään kiinni uuteen vihreään.

Elämä on voimakas virta, sydämen sykkeitä, nälkää, kipua. Niitä, jotka katoavat. Niitä, jotka syntyvät. Ihminen ilmestyy maailmaan kuin uusi silmu, avoinna. Kuolemalta ihminen yrittää sulkeutua, vältellä, unohtaa. Tuntematon on tuntematonta. Sitä ei voi tuntea.

Talvella on vaikea muistaa miltä kesä tuntuu, kesä pyyhkii talven kehosta hiljalleen. Joka päivä on hyvä tunnustella sormenpäillä maata, jolla kävelee.

Pidetään juhlat!

Perinteisesti juhlat tarkoittavat tilaisuutta, joissa juhlitaan esimerkiksi ikääntymistä (syntymäpäivät), uutta ihmistä joukossamme (ristiäiset, nimijuhlat), saavutuksia tai yhdessäolon lupausta (valmistujaiset, kihlajaiset, häät).

Meidän perhessä tammikuu tarkoittaa lasten synttärijuhlia, joita pidetään yleensä useammat käytännön syistä johtuen. On ihanaa (ja kamalaa) saada paljon vieraita kerrallaan taloon. Juhlissa ei pysty puhumaan kunnolla kenenkään kanssa. Mutta humussa ja tunnelmassa on puolensa, tuntuu että tapahtuu jotain, uidaan yhdessä juhlameressä ja nautitaan. Hosuminen, hössöttäminen, ideointi ja vieraiden palvelu saa aikaan liikettä kehossa, voi kallistua kuuntelemaan mitä vieraat haluavat, voi toteuttaa pieniä toiveita kahvista tai teestä, mehusta ja kakusta. Huokaisemme kyllä yhdessä kun rumba on ohi, mutta jotain ihmismäärästä jää elämään seinien sisään. Hymyt, äänien kaiut. odottamattomat sanat, väliin jäävät hiljaiset kohdat ja eleet.

Millaiset sitten ovat juhlat ilman hosumista? Sellaiset, joihin ei liittyisi suurelta osin siivoamista, ruoanlaittoa, rahanmenoa, jäykkyyttä, kiirettä tai ruuhkaa?

Minulle rauhallinen juhla olisi metsässä, ihmispiiri nuotion äärellä jakamassa ajatuksia.
Joku laulaisi, joku soittaisi, joku tanssisi, joku lausuisi jotain sanoja. Ihmisten välillä olisi tilaa, hiljaisuutta, sanojen välillä aikaa, enemmän.

Tärkeintä on kohtaaminen, että tuntee liikuttavansa muita, että liikuttuu muiden ilmaisusta. Sillä lopulta kaikki ovat yksin, vain sanat, eleet, katseet ja kosketus yhdistävät meitä siten ettemme loista aivan yksin.

Ja ovathan tähän välineenä kirjallisuus ja taide ylipäätään: Joku on jotain (taiteessa, esim. runossa, maalauksessa) ajatellut, ilmaissut, aistinut, tuntenut, sen jakanut ja joku on sen vastaanottanut. Sinä puhuu sinälle, kuin tähdestä toiselle tähdelle. Kaukaa, mutta varmana siitä, että oudossa ihmismielen avaruudessa on elämää enemmän kuin arjessa näkyy.

Juhlikaamme tätä! (niin juhlissa kuin arjessa)

Kirjoita se riisinjyvään

Kuvittele kiiltävä, valkoinen riisinjyvä päivänvalosta kirkkaana. Kuvittele, että joku kaivertaa nimensä sen pintaan ja samalla riisinjyvästä irtoaa pientä pölyä. Kuka nimeään kaivertaa?

Riisinjyvä nykymaailmassa kuvaa sekä ruokaa, että maailmanlaajuisia ruokamarkkinoita, jotka pyörivät ainakin osittain sillä, että toiset maat tuottavat edullisesti ruokaa muille maille ja joku ylempänä tuotantoketjussa kerää kunnon voitot. Riisi on myös maapallon ekologisemman viljelyn yksi kompastuskivi.

Osa riisistä menee riisipaperiin, osa eläimille, osa ihmisille, riippuen riisinjyvän koosta. Osa menee vientiin, jokin osa luultavasti paikallisille. En tiedä syömmekö me joillakin paikkakunnilla kaiken riisin, luultavasti. Riisipellolle tuodaan joillakin pelloilla myös kiitosuhri sadosta, mekin voisimme ehkä kiittää enemmän.

Riisi kasvaa ensin runsaassa vedessä ja myöhemmin vettä lasketaan pellolta kasvin kasvaessa niin, että pelto on melko kuiva sadonkorjuun aikaan. Pikkulinnut, joiden olemassaolo ei juuri jätä jälkiä, ovat mahdollisesti ensimmäiset riisin nappaajat ruokailijoiden keskuudessa. Kuin pikkulinnun pyrähdys riisipellolla, katoaa viljelijän kädenjälki meiltä siihen mennessä kun riisistä on tullut paketoitu tuote kaupassa.

J.Karjalainen kirjoitti albumiinsa Et ole yksin biisin nimeltä Riisinjyvä.

Sä olet täällä muukalainen
tunkeilija jostain kaukaa joo
mut sulla on rahaa
etkä ole kerjäläinen
vain yhden viikon olet täällä joo
mut sulla on rahaa
on kaikki täällä sua varten
ravintolat uimarannat joo
kellä on rahaa
sille tehdään sandaaleita
nahkahattuja ja vöitä joo
kellä on rahaa
Hei muukalainen
anna sun nimes
riisinjyvään kaivertaa
muukalainen
anna sun nimes
riisinjyvään kaivertaa
Mitä hyvää olet tehnyt
mitä olet aikaansaanut joo
et juuri mitään
mitä suurta olet tehnyt
mistä maailma sut muistais joo
et yhtään mitään

Meille riisinjyvä on itsestäänselvyys. Riisinviljelijä on itsestäänselvästi köyhä ja tuntematon. Onko hän meidän näkökulmastamme saanut aikaiseksi mitään? Entä kappaleessa mainittu tunkeilija - turisti, jolla on rahaa. Mitä hän on saanut aikaan? Sitä kysytään erityisesti. Kenen nimen riisinjyvään voisikaan kaivertaa ja mitä merkitsee aikaansaaminen? Riisinjyvä on ruokaa, kaikille ihmisille, katoavaa, kuten raha katoaa tuuleen musiikin myötä, kuunnelkaa vaikka.

Biisi on sekä kritiikki, että lohtua, monikerroksinen. "et yhtään mitään" on minulle se kohta, jossa lohtu luodaan. Se on lempeästi sanottu, mitä kukaan saa täällä aikaan, mitä tarvitsee saada. Se on sanottu lempeästi myös siksi, että se sanotaan vaikka ei saisi - kenelle saa sanoa, että et ole mitään aikaiseksi saanut? Se on julmaa. Mutta tässä äänestä kuuluu, kuinka se on vain totuus, jokaisen kohdalla, lopulta. Se on myös suoraan maailmasta sanottu: Mitä turisti tekee sen eteen, että syö riisiä tai muuta viljaa kyllikseen?

Riisinjyvän kautta tulee näkyviin ekologinen, poliittinen, sekä yleisinhimillinen ongelma. Kuka vaurastuu, kenet nähdään jonakin ja kenet ei. Muukalainen nähdään irroitettuna maastaan, turistina, joka tuo rahaa. Riisinviljelijä nähdään riistettynä, mutta juuri hänen näkökulmastaan turisti on turisti ja hänen ansiostaan turisti saa ruokaa, hänen käsistään kulkevat maailman rikkaudet.

Karjalainen kurottaa ihmistä kohti, puhuu suoraan sinälle. Vuonna 1991 Karjalaisen Päiväkirjassa kysytään, mitä kukakin on aikoinaan kirjoittanut päiväkirjaan, toivonut ja mikä toive on sittemmin toteutunut. Kappaleesta välittyy lempeys sitä kohtaan, kuinka pieni ihminen on, hänen toiveensa katoavia. (tämä yhtyy mielessäni säkeeseen "mitä olet aikaansaanut - et yhtään mitään" - mikä ei haittaa, "elä vain" tuntuu kappale sanovan)

Karjalainen antaa äänen ihmiselle, yksilölle. Se ääni on riisinjyvään kirjoittamista; Nimi häipyy heti kuin tuuleen, samoin vastaus häipyy. Mitä kenestäkin jää jäljelle.

Yksilö ei korostu monissa maissa kuten meillä Suomessa. Monissa maissa eletään sillä mitä on annettu, tai kuten vanhemmat määräävät. Toiselta puolen maailmaa on mahdoton nähdä miten joku yksilö voi päättää niin paljon ja pystyä silti elämään kuin ei tekisi mitään. Esa Salmisen verkkojulkaisussa (http://www.kepa.fi/blogi/15686) kerrotaan, miten eräs tutkija on selvittänyt sitä kuinka vehnänviljely vs. riisinviljely vaikuttaa yhteisöllisyyteen. Vehnänviljelyssä yksilö on pärjännyt helpommin itsenäisenä viljelijänä, toisin kuin riisinviljelijä.

Mutta ehkä siitä on turha särkeä sydäntään tai tuntea sääliä. Mielummin voi tehdä jotain.

Pitäisiköhän meidän laulaa myös tattarista tai öljyhampun siemenistä?

Kuvia riisinviljelystä Nepalissa:

https://nepaluudelleen.wordpress.com/2014/03/27/riisinviljely-maisemataidetta/

Hyötyhampusta: (linkillä ei ole päihteiden kanssa mitään tekemistä)

http://www.kaarloimpola.fi/hampputuotteet

Mitä suomalaiseen peltoon, viljamarkkinoista:

http://maatilanpirkka.fi/fi/artikkeli/mita-peltoon-kevaalla-2014