Paloittele sukunimesi, käytä luovuutta!

LEM PINE N




Vaihdoin ruotsinkielisen sukunimeni pois vuonna 2008 kun menin naimisiin. Olin Gullman, keltainen mies. Vaihdoin vaaleanpunaiseen sydämeen, vaihdoin keltaisen rakkauteen, lakkasin olemasta mies, man.

Lempinen on lempeä, rakastava ja ehkä jopa rakasteleva. Sanan lempi vartalosta on johdettu myös viron "palaa" ja "korventua" eli lembida. (Nykysuomen etymologinen sanakirja, Häkkinen 2005, s.593). Sukunimeni on tunteellinen, lähes kiehuva. Kuten Lemminkäinen, liehittelevä rakastaja, jonka sydän on sotiva, järjetön. Kuka todella tuntee Lemminkäisen, lempeäkö hän edustaa?

Luin tänään, että lyhenne LEM tarkoittaa läppää ennen milleniumia. Sukunimeni alkaa siis vitsillä, joka tulee nykyteineille jo kaukaa lapsuudesta. Sukunimi jatkuu mäntynä (pine) ja päättyy palamattomaan epämetalliin (n). Nykyajan Lemminkäinen, räppäri heitää läppää mäntyjen kevätpalosta, jolloin männyt tuuleen siitepölynsä heittävät ja englanniksi raikuu typpi, sitä rakkauden halussaan, himoissaan nykylemminkäiset keittävät.

Sukunimeni on vanhaa, pakanallista tarustoa pienennettynä NEN - liitteellä. Deminutiivi puhuttelee lempeä hellästi. Rakkaus pienenee taskukokoon. Rakkaudesta tulee hassua, kuin pieni ötökkä Salome, joka rakastuu Taikatalvessa hemuliin eikä saa ääntään kuuluviin.

Pieni olen, minäkin. Sukunimi merkkejä paperilla. Rakkaudesta johdettu, sattumalta saatu. Tuonen virrassa uin kun ajasta joskus katoan. Nyt kielillä leikin, niitä sekoitan ja merkitysten virrassa uin, usein suuntaa vailla, vain aavistus seuranain.

Heitin lelukatalogin paperinkeräykseen

Sateessa ja harmaassa vettä tuntuu olevan ilmassa kuin jättiläisen kylpysienessä. Jätti puristelee tiheää, paksua sientä vähän kerrallaan, tihuuttaa. Elävät värit ovat kadonneet, pimeys tulee rutkasti aiemmin kuin ennen.

Lapset unelmoivat joulusta, juoksevat pihalla kirkkaat valot käsissään ja valloittavat pimeää. Lapsilla ei ole kuitenkaan mitään hätää, lapset eivät kietoudu harmaaseen ja ala kiukutella kuinka vanhemmat eivät tee sitä tai tätä. Lapset eivät manaa minkä milloinkin pitäisi olla paremmin. Me vanhemmat kyllä kiukuttelemme säästäkin.

Kun värikkäät lelukatalogit eilen pamahtivat postiluukkuun, päätin tänä vuonna täysin tylysti viskata ne samantien paperinkeräykseen. Teinkö oikein vai väärin?

Aiempina vuosina olen antanut lapseni selata katalogit läpi, eikä siitä ole ollut sen suurempaa haittaa kuin se, että vähintään joku lehtisen tuotteista on päätynyt toiveisiin ja siten lahjasäkkiin. Olen nauttinut selaamisesta itsekin, uponnut ikään kuin pop-up-maailmaan, jossa mahdollisesti omistettavilla esineillä voi luoda pieniä haavetyhjiöitä keskelle omaa olohuonetta. Kun selasin katalogin läpi, tajusin ettei siinä ole mitään sellaista mitä lapseni luultavasti toivoisi enemmän kuin mitä jo toivoo. (Brion junarataa) Mutta pitäisikö lapsen antaa itse oppia laadukkaan ja ei-niin-laadukkaan tavaran ero?

Omassa lapsuudessani lelukatalogi oli haaveiden paikka. Se selattiin aivan ryppyiseksi ja lähes kaikesta siinä olevasta unelmoitiin. Eikö tämä rajallinen katalogi sitten ohjaa lapsen unelmointia paljon enemmän kuin katalogin pois heittäminen? Itseasiassa koen oppineeni juuri noista lelulehtisistä kuluttamisen tavan. Tavan, joka tuottaa mielihyvää vain kuvittelemalla mikä voisi olla minun. Tavan joka saa minut tavoittelemaan tavaraa esimerkiksi tekojen sijaan.

Fantasiassani lelukatalogin selaamisen sijaan harjoittelisin soittamaan pianolla tai oppisin piirtämään varjostuksia taiteilemilleni hevosille. Vähintään tulisin paremmaksi ihmiseksi ja koettaisin lopettaa nälänhädän ja kurjuuden.

Ihan näin yksinkertaisesti maailma ei toimi. Mutta arjen harmauden palastavien lelukatalogien katoaminen arjesta tuntuu juuri nyt hyvältä. Lapsetkaan eivät osaa niitä ainakaan toistaiseksi kaivata.

Lupaan sytyttää monta kynttilää ja leikkiä monta majaleikkiä kera taskulamppujen. Ja lupaan hankkia lapsilleni käytettyjä joululahjoja, muutaman uudenkin kyllä. Ylipäätään vaikkemme mitään rikkaita ole, kahlaamme yltäkylläisyydessä sikäli, että arkipäivässä aika vähän meidän täytyy kieltää itseltämme. Vaikkemme mistään suuresta haaveilekaan. Mutta nyt on lelukatalogit kielletty tästä perheestä. Aika näyttää onko sillä mitään vaikutusta kulutustottumuksiin.

Kauan siinä kesti, viimein runo

                

                  Männystä ja toiseudesta!

Kirjoitan runon,

lokakuu sana seinällä,

numero kaksikymmentä kaksi,

keskiviikko kuulostaa keskipäivältä.

Ulkona kaikki tyhjä tila, kylmettynyt.

Käyn talvessa vain katseella,

                                             ikkuna avaa

                      liikkuvan kuvan tuulta mittaaviin,

                      kirkkaisiin mäntyihin.

Elän kuin elokuvaa männystä.

Pakkasessa selviää päähenkilönä,

olohuoneen toiseudessa ehkä ei.

Tässä kuplassa ravinto tarjoillaan kuin lahjapaketeissa,

tee lentää kaukaa, tuoksuu yhä jasmiinilta,

nautinnon paletti koostuu tuotetarjonnasta,

sisäänostajat ovat ihmisroolien kärkipäässä

ja kärsimys on suljettu välimatkan, tai seinien sisään,

                                       
                                 mutta männyt,

                                 ne elävät vahvasti,

                                 näyttävät kenties itseltään,

                                 paljon meille antavat

                                 vaativat vähän,

                                 tiaisia, oravia kantavat.

                 Mänty ei ole meidän,

                 olemme vain päättäneet olla kaatamatta sitä.

                 Mänty on sanaton,

                 sellaiseksi kääntyy päivä kalenteritta,

                 päivää seuraa kuu

                  ja kun kännykät, koneet, 

                  kekrituleksi leimahtavat

                      jää puu

                      puu jää

                      tulee ja jää

                      kuka muu

                         - Musiikkia!

                                                                                                    

                     (on ihmisellä vapaus olla pesässään     

                     kuin linnassa

                     tuntea kummaa vetoa asumiskulun
                     hinnassa

                     on oikeus pelätä

                     toista ihmistä

                     muoviin kääriä maailma

                     tavaraa loputta haalia

                     valittaa kaikesta

                     vetää tarpeita hihasta

                     olla olematta

                     monta kokemusta kokematta)

                 Kirjoitin runon kuin olisin nähnyt elokuvan,

                 se oli pitkä, sen myönnän,

                 ja rastaat lensivät sen yli,

                 eivät kisanneet männyn portailla enää,

                 ne menivät.

                 Keväällä näen jonkun niistä, tunnistamatta.

Utö

Laivamatka Utöseen on mahdollista tehdä Nauvon Pärnäisistä täysin ilmaiseksi M/S Eivorilla. Lautta kulkee yleensä kerran päivässä, kellonajat vaihtelevat. Matkaan menee noin neljä tuntia, takaisin joskus jopa viisi. Vähän kuin etelän pakettimatkalle lentäisi, mutta matkustamisesta tulee hyvä olo, eikä omatunto pakota kuten viimeksi Rodokselle lentäessä.

Lautalla oli nelihenkisen perheemme lisäksi muutama muu perhe ja seurue, yksittäisiä matkaajia ja monta lintubongaajaa hitaanrauhallisine liikkeineen ja säänkestävine varusteineen. Minun silmiini he henkivät rauhaa ja päättäväisyyttä tarkkailla, olla osana luontoa katselemalla sitä. Paatti pysähteli muutamalla saarella, oudoimpana ehkäpä Jurmo karuine hiekkakenttineen. Bongarit olivat aina paikalla kun lähestyimme jotain satamaa, valmiina havaitsemaan ohilentävät, toistaiseksi tunnistamattomat. Oikeastaam bongarit taisivat viettää melkein koko matkan hyisellä kannella. Syksyn hiljentyminen tuntui kallioluodoilla. Kolea tuuli puhalsi, aurinko helmeili ilmaa. Matkalla kukaan ei tainnut olla tavoittelemassa helppoa lomaa ja nautintoa, kuten syöminkejä tai lekoilua.

Majoituimme kahden ennestään tuntemattoman lapsiperheen kanssa neljän huoneen asuntoon, josta saimme oman huoneen. Yksi vessa ja yksi keittiö, matala rakennus ja vieressä majakka. Yhteisasuminen tuntui heti luontevalta, vaikka myös jännittävältä. Ensimmäinen iltakävely majakan valokeilojen pyyhkiessä loputtomalta tuntuvaa merta tuntui hienoimmalta. Etsimme pimeässä pienen kyläkaupan, jonka tunnelmaa ei ehkä helpolla muualta löydy.

Odotin hiukan näkeväni merikotkan, mutta tarkkailun pitäisi ehkäpä olla hieman meluttomampaa ja suuntautua saaren asutuksesta kauempana oleviin osiin. Näin kuitenkin unen merikotkan kohtaamisesta.

En osaa sanoa millainen turistikausi Utössä on kesällä. Mutta syksyllä viimainen tuuli, linnut, karut kalliot sekä hiljaisuus ja pimeys kutsuivat minua olemaan paikallaan, katselemaan, hengittämään. Eräs matkatoverini totesi, että Utössä on jotain samaa kuin Lapin tunturimaisemissa. En ole käynyt vielä Lapissa, mutta jotain reunalla olemisen tunnelmaa Utössä on. Luonto on hallitseva asia, eivät sähkövalot, mainosvalot, koneet, kulttuuri tai muu hässäkkä. Ensiarvoisempia ovat sää, veden riittävyys, lämpö ja ihmisten, kasvien sekä eläinten sisäinen voima.

Haluaisin heti takaisin Utöseen. Haluaisin joka ilta ottaa vastaan pimeyden lukuisilla kallioilla, joilla kävely saa aikaan rauhan kehossa ja mielessä. Haluaisin katsella uudestaan lasten riemua heidän löydettyään pienen bunkkerin, joiden kolmen uloskäynnin välisiä tunneleita on jännittävää juosta pakoon kuvitteellista mörköä. Aamun kuulaassa valossa ja hiljaisuudessa näkisin uudestaan syksyn pikkuiset ja harvat kukkaset, jotka huojuvat tuulessa kallioiden välissä ja loistavat väreissä täysin lokakuusta huolimatta. Ja luotsiveneet kulkisivat saattaen laivoja oranssia turvaa henkien, lähtien romanttisten venevajojen kyljestä matkaan, saapuen takaisin.

Haltioitumisesta ja taiteen ikuisuudesta

Elokuvassa 20 000 days on earth se meni suurinpiirtein näin: "Laulu on kuolematon, se ei pelkää loppuaan". Tämä on teksti, ajatuksenvirtaa, joka lähti elokuvasta.

Se mitä luodaan, tallennetaan, lauletaan, kirjoitetaan, maalataan, kuvataan tallentuu hetkiin, nauhoille, papereille, biteiksi. Se mitä luodaan, tulee ilmi idean toteuttajan kautta. Toteuttaja on kanava - muuttuu toiseksi ("Push the sky away") ja koskettaa muita, liikauttaa jotakin vastaanottajassa. Luo luoja töitään, innolla. Haltioidutaan, kasvatetaan haltija sisälle, kutsutaan hyvä henki tai annetaan kaiken hyvän virrata ulos luomisena. Poistetaan turhia rajoja, sekoitetaan muistoja ja kokemuksia, maalataan uutta. Kaikki tämä tapahtuu tietoisena siitä, että elämä on lyhyt. Kuolema saapuu, kaikille. Kuolema on tuntematon, elämä lyhyt, mutta taide ikuista. Taide yltää pidemmälle, koskettaa jos on koskettaakseen ja jos kuulee kosketuksen alkulyönnit pääsee virtaan, hetkeksi.

Laulu alkaa jostakin, ehkä maailman rakastamisesta tai vihaamisesta, ehkä kukan teriöstä tai kivestä joka rikkoo järven pinnan. Laulu myös päättyy rohkeasti, on peloton.

Ihmiselämä alkaa vaikeasti ja heti alusta asti olemme toisillemme vieraita, vaikkakin toiset ovat tutumpia kuin toiset ja monet tunnemme hyviksi. Ja monissa ihmisissä kannamme kotiamme mukana. Alusta asti pelkäämme ravinnon loppumista, huudamme nälkäinen suu ammollaan makeaa maitoa ja tyynnymme sitä saadessamme. Nälkä meillä on aina johonkin. Ja aina tiedämme että mikään ei ole ikuista. Laululla (ja taiteella) on onni olla ikuisempaa.

"Joku päivä kohtaat lohikäärmeesi ja lyöt sen".

Nyt on aika kuitenkin elää. Huonokin idea taiteessa on parempi toteuttaa kuin olla tekemättä mitään. On elettävä, on luotava, on sokeasti tavoiteltava sanoja yltääkseen kosketuksiin toisten kanssa, jonkin virtaavan ja elävän kanssa jonka voi hetkeksi tavoittaa.

Jos olisimme valtavassa kaniinin turkissa, jossa vain pieni osa aikuisista kiipeäisi karvoja pitkin nähdäkseen missä todella mennään. Suuri osa aikuisista käpertyisi nukkumaan turkkiin luottaen nautintojen voimaan. Jos vain lapset syntyisivät karvojen päihin ja näkisivät kuinka kaniinia nostetaan hatusta miljardien vuosien kuluessa. Kunnes lapset alkaisivat kasvaa ja kivuta alaspäin karvoja pitkin. Jos nukkuisimme läpi aikuiselämän, havahtuen välillä hiukan. Mikä meitä innostaisi kiipeämään tuolloin? Mikä muistamaan kuinka kuljemme ihmeiden läpi ilmekään värähtämättä?

Kiitos Sofian maailman kaniinista Jostein Gaarder! Kiitos Nick Cave! Kiitos antiikkista kauniimpi luolavertaus. Kiitos luola- Nick, joka saat aikaan saman vaikutelman, sitä erittelemättä! Ideoissaan on oltava vähän hullu, on katsottava lapsen silmien heijastusta maailmasta ja unohdettava kuka on, missä on ja nähtävä - sekä näkemästään puhuttava.

Hei, sinä siellä!

Olet kaunis ja kuulevainen! Kun syksyn lehdet käpertyvät kuiviksi ja alkavat murentua osaksi maata, alkaa meissä elää jo seuraavan kesän lämpö toiveena. Edellinen kesä muistoineen on kaivautunut jo syvälle luuytimeen varaamaan lämpöä talven ajaksi.

Itse kaipaan kovasti kynttilän liekkiä, vähintään ilta-aterioille, joilla tähän aikaan vuodesta kannattaa tarjoilla lämmintä ja maukasta ruokaa pitämään viluinen keho vastaanottavaisena. Ehdotan esimerkiksi uunissa paahdettuja juuressuikaleita kera valkosipulinkynsien, runsaan öljyn, ripauksen yrttisuolaa ja runsaan tinjamin. Juureksina lanttu, peruna, punajuuri ja porkkana sopivat hyvin ja uunista nouseva tuoksupilvi huumaa nälkäisen.

Minulla on ikävä ihmistä, vaikka elän ihmisten keskellä. Kirjoittaminen on minulle tapa puhutella, päästä lähemmäs, löytää sanoille syvempi sävy. Tähän tarvitaan sinää, jota ilman ketään ei ole. Kirjallisuus (ja elämä) on puhetta sinuudelle, jonka kautta minä tulee näkyväksi. Tästä hengittävä esimerkki on Martin Buberin dialogia tutkiva teos Sinä ja minä (Ich und Du, 1923).

Sisälle tuodusta vaahteran lehdestä tulee kuivuessaan lämmin. Kuivuttuaan lehti on puun rungon kuorenalaisen osan kaltainen, kova, vaalea ja melkein kuin paperia. Ehkä olisi jokin keino tehdä suoraan kuivista lehdistä paperia? Paperin sisään niitä voi ainakin kuvioiksi laittaa. Jos tuoreista lehdistä saisi paperin varastaen värit mukaan, olisi jo paperi itsessään taideteos, sanoja ei sille paperille tarvittaisi.

Sinän ja minän kohtaamisen väline ovat sanat, kosketus, eleet, kuvat. Sanat ja kuvat vievät helpommin harhaan kuin kaksi muuta. Tuoksullakin saattaa olla merkitystä. Syksyllä on myös tuoksumerkitys, värimerkitys, lämmön etsimisen merkitys. Kuiva lehti kämmenellä muistuttaa puun matkasta talviuneen ja siitä mikä puissa - ja meissä muissa uinuu yli talven. Herätetään se aina välillä, muistetaan että meissä on paljon muutakin kuin näkyy, Muistetaan uneksia ja kerrotaan unia ääneen ja kutsutaan ystäviä koteihin lämmön, mausteiden ja puheen ääreen.

Klassisesta musiikista, kuuntelijan ominaisuudesta astiana

 

(kuvassa myös syksystä viluinen, jatkuvasti näytöllä viihtyvä kotikärpänen, jolta pyydän anteeksi sosiaaliseen mediaan joutumista)

Kun perheemme liikkuu autolla, soi radiosta joko Radio Rock tai Classic. Nämä kaksi taistelevat meidän vanhempien lempiradioina paikastaan. Kaksi täysin eri sävyä. Mielestäni toinen tykittää enemmän tummuutta ja toinen valoa, mutta voi olla myös toisin. Itse kuitenkin saan pääosin päänsärkyä hevityylistä ja hengitän syvään ja rauhassa esimerkiksi taidokkaan pianon tai viulun säestyksellä. Mieheni pääkallo taas kirahtelee kuullessaan korkealta laulettuja oopperan osia. Raskas musiikki saa kenties mieheni unohtamaan raskaan työn ja rentoutumaan. Väitän, että monenlainen klassinen musiikki saa minut muistamaan paremmin.

Tunnistan joitakin klassisia teoksia kuten Pärtin Passion, Beethovenin Arkkiherttua trion, Vivaldin Neljä vuodenaikaa ja Mozartin Yösoiton - tämäkin tuottaa jo vaikeuksia. Nimet katoavat, en erittele musiikkia, hyvä jos tunnistan mitä soittimia on käytössä. Paras oppaani automatkojen lapsiperheen kiireessä on ollut Shazam- sovellus joka tunnistaa musiikkikappaleen kuuntelemalla sitä hetken. Puhelimen voi siis laittaa radion kajarille ja usein tuloksena on onnistunut tunnistus. Näin siis pystyn löytämään kappaleen/teoksen uudestaan. Mutta usein klassisen musiikin kohdalla olen kuin kala valtameressä: löydän harvoin helmiä vaikka kahlaan kuinka. Uiminen tuntuu kuitenkin hyvältä, mutta loputonta vettä ei voi nimetä.

Kerran menin kesäisenä päivänä kuuntelemaan kamarimusiikkia pieneen Finlaysonin kirkkoon. Laulu kaikui tilassa kauniisti. Keski-ikä oli korkea omaani verrattuna, istuminen hillittyä, joku nuokkui. Musiikin voiman tunsin ja siitä värisin, mutta oli outoa istua siellä. Istuminen oli liian hillittyä, suorastaan jäykkää. Tuntui että olin kissanpentu rypäleiden ja omenoiden joukossa. Miksi yleisön on oltava siisti, vastaanottava astia? Tämä pätee moniin konsertteihin. Niitä on vaikea lähestyä, penkissä ei välttämättä ole hyvä olla. Vaikuttaa että istuminen rivissä liikkumatta on pääasiassa tapa, vaikka jokainen varmasti omassa näennäisessä liikkumattomuudessaan nauttii musiikista omalla tavallaan. Me emme kuitenkaan ole astioita, jotka imevät musiikin virtaa sisäänsä pillillä ja säilytämme sitten sitä muuttumattomana, vaan vaikutumme keholla ja mielellä joka hetki eri tavoin. Kimmo Pohjonen! Lauluyhtye Rajaton! José Conzales! Vaadin muutosta nättiin käyttäytymiseen konserttisaleissa! Kissa keskiyöllä musiikista hurmaantuu ja myös sen näyttää. Olé!

Radio Classic soittaa monipuolista musiikkia ja sieltä voi myös bongata erittäin mielenkiintoisia haastatteluja, kuten netistä löytyvästä ääniarkistosta voi huomata:

http://www.radioclassic.fi/fi/aaniarkisto