Tänään satoi niin

Tänään satoi niin, että takin pinnassa rapisi, unohdin sateenvarjon kotiin.

Astelin lätäköiden yli ja hiukan myös niiden sisään.

Kenkä tuntui pehmeämmältä lätäkön jälkeen.

Löysin kirpputorilta vihreän paidan, rantakassin ja kirjan Jos Talviyönä matkamies.

Pitää vähentää tavaraa.

Laittaa pahvilaatikko keskelle olohuonetta, nostaa sisään tavaroita, joita ei ole käytetty.

Jos niitä ei kaivata, ne täytyy viedä ulos. Ne saa viedä!

Riitelin ja osasin sopia. Olen usein kiukkuinen nykyään.

Olen myös pehmeä, voimakas ja uutta löytävä.

Olen kirjaston läpi kävelevä, olen kirjaetsivä.

Olen selkä vasten nukahtavaa lasta.

Olen ystävä, joka kaipaa juhlia

ja ystäviä, jotka ovat kauan sitten arjesta unohtuneet.

Tänään satoi niin, että tuoksui vähän muta. Ja pöly oli poissa silmistä.

Keltaiset unet pitävät minua yön.

Silmu

Mieti silmua.
Mieti miten se aukeaa meille lehtenä.
Koko kesä kirjan tavoin aukeaa, ja me olemme tarinassa.
Mitä muuta silmu merkitsee? Käpertymistä? Kivenkovaa lehden pienoismallia, joka pehmenee ja alkaa imea valoa,
tuulta pysäyttää.

Pian kesä on meille riittävä vaate laiturilla. Järvi- tai merivesi tarpeeksi yllämme.

Ja.

Ensimmäinen ryppy merkitsee lupausta siitä, että matka aikanaan joko loppuu, muuttuu tai alkaa. Emme ymmärrä. Nimi unohtuu hiljalleen, ajattelu loppuu ja merkitys häviää, keho kai murenee vaiettuaan. (kyllä, pohdin kuolemaa nykyisin jatkuvasti)

Emme voi olla hiljaa, emme voi vaieta, ajatukset eivät lopu, tunteisiin uimme, eikä aina ole kesä. Valitsenko ihmiset sydämellä kuin kesän valitsen?

Lopulta jään silmun luo ja odotan. Kyselen onko sillä sanottavaa. Ja tuntuu kuin se sanoisi: Kuuntele, kuuntele vain ja kuuntele loputtomasti. Ehkä silloin kuulet avautumisen hetken.

Kirjastonhoitajana

Kirjastonhoitajan stereotyyppi kuten kuvassa: Hiljainen, arka, hillitty hyssyttelijä, säännöistä kiinnipitävä, jäykkä, tosikko, pölyinen, harmahtava, huomaamaton, rillipäinen? Vai olenko väärässä? Ehkä tuo stereotyyppi joskus muuntuu, karkaa katoaa ja uudistuu. Tai ehkä se on vain minun päässäni. Ehkä pääsen siitä joskus? Kirjastonhoitajankin elämä on vain lainaa.

Huudahdin yllättyneenä asiakkaalle perjantaina: "Hei, mä löysin sen!", kun olin itsenäisesti onnistunut löytämään itselleni uuden hyllyluokan: ruotsinkielen opetusmateriaalit. Hyllyluokat ovat toisinaan viidakko, jossa suunnistetaan luokkamuistilla ja silmillä, jotka havaitsevat käyttöjärjestelmästä ykköset oikealta kohden.

Olen etsimisapulainen, kirjaston käytön ohjaaja, tasa-arvon puolustaja, esilleasettaja, lasten jälkien siivoaja, tietokoneen käyttäjä ja työtoveruuden opettelija.

Kirjastossa työskennellessä kirjasta on tullut minulle enemmän esine kuin ennen. Kannan kirjoja, etsin kirjoja, poistan kirjoja, korjaankin hieman. Ihmetyn, kohtaan ihmisiä, saan keskustella sisällöistä. Kirjan etsiminen on sarja nopeita asiasanoja ja sinkauksia hyllyltä toiselle, varastoon ja palautusautomaatille.

Kirjastossa olen uusien kirja-aarteiden ja kokonaisen vanhojen kirjojen aarreaitan sisässä. Joka hetki on mahdollista oppia uutta kirjallisuudesta. Niinä hetkinä kun ei ole kiire tehdä muuta tai väsytä liikaa. Välillä kyllä mietin miten ihmeessä ihmiset jaksavat työtä ja kotiarkea harrastuksineen. Vaikka työ on kivaa, vaatii paljon herätä joka aamu puoli seitsemän, saada vastahakoiset lapset hoidettua päiväkotiin ja eskariin ennen töitä. Ja minä en tee sitä edes yksin. Ja illalla on edessä ruuanlaitto, pyykit ja tiskit vääjäämättä. Niiden hoitaminen ei ole vastenmielistä, mutta milloin sitä ehtisi kunnolla rentoutua? Tottuuko tähän?

Viime viikolla tapasin syviä henkäyksiä aiheuttaneen kirjan Leonardo oikealta vasemmalle (Levanto, Vuori). Upeat kuvat, kuvien keskustelu. Selkeä teksti, turhat karsittu. Ei ainoastaan sisältö ole taidetta, vaan kirja on esineenäkin kaunis. Aiheuttaa siis viehtymystä.

Viehtymystä ja kutittelua aiheuttaa myös kirjasto. Valtava tieto, taito, taidemäärä saatavilla ja kaikki tasa-arvoisesti hyllyillä iloisesti omilla paikoillaan. Milloin eivät karkaile. Tai lähde lainaan lukuisiin koteihin ja matkoille! Kellukaa ideat ja ajatukset, aivoihin ja pois! Minä saattelen teidät lentoon piippausten myötä.

Talvesta pääseminen!

Jokin on ollut unessa - kasvit, karhut, mäyrät, monet ötökkämönkiäiset, puut. 
Me ihmiset, monet lemmikit, linnut, talviöttiäiset, oravat ja susikansa olemme olleet hereillä 
                                pääosin ja päivisin.
Nyt on pääsiäinen. Aika, jolloin pääsemme paastosta, aika jolloin pääsemme talvesta: Pääsiäinen, päästäinen, pois pääseminen!

Ilo valuu sisällämme hetkittäin kuin puro. Näen narsissin räntäsateessa, uhmaten säätä pehmeänä ja kirkkaana, ylpeämpänä kuin kukaan ihminen, ollen.

Sisällä maljakossa pajun untuvasta nousee heteitä (emikukinnot ovat erilaisia kuin kuvassa), lehdet viriävät alkukotelostaan ja aukeavat maailmaan luottaen. Ohran idut puskevat tumman sisästä, pursuilevat, kantavat vettä, muuttavat valon vihreäksi.

Ja mielessäni, korvien taustalla, alkaa soida Suvetar:

"Nouse jo neitonen mustana mullasta
nouse jo neitonen mustana mullasta


Akka mantereen alanen
Vanhin lounnon tyttäristä
Pane turve tunkomahan
Maa väkevä vääntämähän
Akka mantereen alanen
Vanhin lounnon tyttäristä
Tuhansin neniä nosta
Varsin vaivani näöstä"

(Gjallarhornin biisi, tässä vain pätkä)

Teksti on peräisin Kalevalan toisesta runosta:
 (lainaan jälleen vain pätkän)


"Akka manteren-alainen,
mannun eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan,
maa väkevä vääntämähän!
Eip' on maa väkeä puutu
sinä ilmoisna ikänä,
kun lie armo antajista,
lupa luonnon tyttäristä"

(Toinen runo, säkeet 301-308)


Nyt soi huhtikuun kolmas vuonna 2015:

Nouse oras, syty kulta,
tanssi harmaa peitto poies!
Ota oras syliin tuuli,
tuuli muutu lempeäksi!
Nouse sammal vihreäksi,
nosta äiti voimallasi,
oraat, kukat jo aukaise!