Olen tanssinut burleskia muutaman kerran tanssitunnilla. Liikuntavaatteissa
ja aivan kuin millä tahansa tanssitunnilla. Mutta erojakin on.
Burleski laittaa lanteet keinumaan, sääret kiusoittelemaan,
kädet riisumaan hanskoja ja sukkia, ehkä jopa hameita. Omia toki - ja vain
halutessaan. Burleskissa kiusoitellaan katsojaa - annetaan ymmärtää että
voitaisiin antaa nautintoa tai paljastaa kaikki, mutta sitä ei koskaan tehdä.
Burleskissa ei ymmärretä antaa. Tanssitunnilla burleski on pääasiassa tanssia,
jossa kunnioitetaan omaa kehoa, nautitaan siitä, ajatellaan että keho on
haluttava ja kiusoitellaan sillä. Tämä tekee hyvää kehonkuvalleni, joka
raskauksien ja imetyksien aikana oli toisinaan valtava, kömpelö, väsynyt,
kuivalle maalle eksynyt tursas. Keho viestii välittömästi ja osittain tiedostamattomasti
ja siksi myös vapautuneesti. Ilo syntyy huomaamatta, liikkeistä.
Burleski liikkuu hienostuneen ja irvokkaan välillä. Burleskissa
ollaan siinä rajalla esitetäänkö seksuaalisia haluja vai nautitaanko tanssista,
kehosta, esiintymisestä. Lavalla burleski on riisumista tietyin maustein ja
koreografian kautta. Olen nähnyt livenä burkeskia, joka oli aivan liian rajua
ja paljasti mielestäni liikaa. Siitä jäi mauton olo. Mauttomuus liittyy ehkä
siihen miten tanssitaiteilija on kehossaan lavalla. Rauhassa omana
nautiskelevana yksilönään vaiko esittävänä hahmona, joka vain vetää läpi
näytöksen. Olen kyllä nähnyt myös tyylikästä burleskia. Taiteilija Petra
Innanen (Bettie Blackheart) esiintyi klubilla viime talvena. Esitys oli outo,
mutta viehkeä. Itsessään varma, kevyt, täysin kuvitteellinen ja tasseleineen,
puuhkineen ja tekopapukaijoineen myös irvokas. Innanen tekee kaikenlaisia
esityksiä. Minun näkemäni sattui olemaan niitä viehkeimpiä.
Burleskissa kutsutaan katseita, kosiskellaan, mutta pysytään
omassa tahdossa eikä antauduta kellekään tosissaan. Burleski ei pyydä anteeksi,
on varma ja tietoinen omasta viehätyksestään. Minulle burleski on voimauttavaa
minäkuvaa. Voimauttavaa valokuvaa, mutta halutun, liikkuvan naiskehon muodossa.
Aiemmin tanssimastani flamencosta se eroaa ainakin siten, että se on kevyempää
ja hulluttelevampaa ja menee suoraan asiaan. Sitä ei tarvitse ottaa vakavasti.
Eikä minuakaan tanssiessani, mutta minun kehoni on minun, minä tiedän mitä
sillä teen! Uskoisin että burleskilla on annettavanaan suomalaiseen kulttuuriin
ainakin tämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti