Hentoinen viiva valokuvassa, kurkia yläilmoissa. Kurjet
kirkuvat talojen yllä, niitä saattoi tuossa äsken näkemässäni maanantain aurassa
olla jopa sata. Niiden sydän vie kohti talvipaikkaa. Sydän kuuluu niiden
huudossa ja määrätietoisessä halussa pysyä mukana. Me ihmisetkin suunnistamme,
mutta usein välineiden avulla. Geokätköily on tavallaan suunnistamista, helpoimmillaan
todella yksinkertaista kartalla osoitettujen pisteiden paikantamista. Kännykän
näytöltä seurataan nuolta, joka osoittaa välimatkan ja suunnan kätkölle. Kun
pääsee paikalle, johon gps osoittaa (eli kartan nuoli osuu pisteen kohdalle)
täytyy alkaa etsiä piiloa. Tämä on lasten mielestä parasta. Joskus piilo on
tosiaan niin oivaltava, että hymyilyttää kun sen löytää. Parhaita ovat olleet
sellaiset huijarikätköt, jotka saattavat näyttää osalta jotakin rakennelmaa tai
asiaa, mutta osoittautuvat joksikin muuksi. Kätköstä löytyy yleensä paperivihko
ja kynä, johon voi jättää puumerkkinsä. Löydettyjä voi logata nettiin
kirjautuneena ja seurata osoitteesta http://www.geocache.fi, kartalta.
Geokätköpaikoille on usein syntynyt jo tallattuja paikkoja,
joita katsomalla voi löytää kätkön hyvin helposti. Tämä on ihmismuurahaisjoukon
varjopuoli. Valopuoli on se, että kätköjen avulla löytää myös paikkoja joihin
ei muuten menisi. Olen mennyt sillan alle, mieheni on kiivennyt puuhun, olen
syönyt peitetarinana jäätelöä Luvia Lankoorissa - jotta olen voinut löytää vaivihkaa
kätkön. Lankoori on myös hienoin ja unohtuneimman oloinen kätköpaikka, jossa olen
käynyt. Se on pieni kalasatama muutamine paatteineen hiljaisuudella lävistettynä.
Tallinnassa ja Pärnussa löysimme kesällä pari kätköä. Etsiminen
sai lapsijoukon kipisemään innosta. Meistä tuli aina kätköä etsiessä hyvin
tiivis ryhmä, jossa jokaisen eleillä ja sanoilla oli entistä tärkeämpi osansa. Kätkön
lähistöllä olleet asiat jäivät mieleen - havahduin katselemaan tarkemmin
ympärilleni. Muistan erään vanhan myllyn rapistuneen rappauksen ja juuressa
olevat kolot. Muistan puunrunkoja, kivien rosoisia pintoja, hymyjä, katseiden
kiirehtiviä kuviota. Minusta hehkui hetken valoa niin, että kuvia tallentui sen
avulla muistiini. Kirkastumia.
Kurjen huuto nousee syksyllä kurkusta. Syksy on keltaisempaa
aurinkoa, puolukoita ja sieniä, kellanruskea, kynitty pelto, omenahillon
keittämistä, lämmin viltti ja kirja, aavistus tulevasta joulusta, jonka valoa
seuraavaksi aletaan tavoitella. Syksy on aina jollain tapaa pysähtymistä, arjen
tekemisten haltuunottoa. Syksy ei ole mitään yleistä kurjistumista vaan kurkien
tarkkailua, muiden pimeällä valaistujen kotien ohikulkua ja tuoksujen voimistumista
ennen niiden nukahtamista pakkasen alle.
(kirjoittaja on 32- vuotias kahden lapsen äiti, joka
kummastelee maailman menoa ja koettaa ymmärtää sitä sanoilla, jotka tavalla tai
toisella liittyvät tähän hetkeen, sekä työllistää itseään kirjoittamalla ja
etsiikin jatkuvasti kirjoitus- ja palautteenantotöitä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti