Blogeista

Blogi on kuten kiiltokuva. Sen tulee määritellä bloggaajansa ajanmukaiseksi, muodikkaaksi, (tai muotia vastustavaksi) ruokatietoiseksi, tähän hetkeen kantaa-ottavaksi ja ylipäätään kiinnostavaksi.

Blogien kuvat hehkuvat, hymyt ovat maireita ja sanat kiiltävät innokkuudelleen kuin koristeeksi levitetty huulikiilto syksyisessä auringonpaisteessa. Vaatteita, sisustusta, lapsen kasvatusta, lähiruokia, ravintola-annoksia, kakkureseptejä. Blogi huutaa: Minä osaan! Blogi voi olla käyntikortti, se voi olla mainostajien houkutin tai väylä tuoda ajamaansa asiaa esille. Blogi on vahva, se vaikuttaa sykkiviin verisuoniin ja tiputtelee tiedonpisaroita tarjoiltuna valoisilta lautasilta.

Blogi tiedostaa. Blogi ei ole tyhmä vaan suorastaan avoinna tiedolle, joka voi milloin tahansa pirskahtaa ilmoille. Blogien ääreen suorastaan fokusoidutaan, niitä ajatellaan päivisin, ne tulevat uniin ja niiden kuvallisuus usein todempaa kuin todellisuus itse. Blogi on jopa tuskaisen tietoinen kansikuvamaisuudestaan. Mitä meille siis tapahtuu blogimuotoa lukiessamme? Onko minäkuvamme muuttumassa kansikuviksi? Tuleeko meistä nykyään itsemme mainostajia? Blogin luoma kiiltokuva on kaunis katsella - vaan saattaako unohtua katsella omaa elämää?

Kun kirjoitan blogiani, käännän todellisuudestani, moniulotteisesti hiotusta kristallista, yhden ainoan särmän esille. Tämä esiinkirjoitettu kohta loistaa hetken edessäni ja toivon sen herättävän lukijaa aistimaan, ajattelemaan ja tuntemaan. Blogilla saan aikaan sellaista väreilyä, että tunnen polskivani tässä maailman sosiaalisessa meressä, muuttavani pinnan laatua hetken yhden neliömetrin osalta. Vaikka ajattelin blogin olevan pikkujuttu, ei muutamaa mainintaa kummempi, se tuntuu liikuttavan minua sisältä. Täytyy myöntää että iso osa liikutusta ovat lukijat, jotka ovat sydäntäni lähellä ja joiden armoilla olen avatessani elämäni siruja auki, nähtäville.

Saattaisin jopa saada aikaan syventymistä, lukijan aiheeseen tai sanaan hetkellistä uppoamista. Itsetutkiskelua, hienoista ajatusten koskettamista aineettomassa avaruudessa. Hiukan pelottavaa, hiukan turhauttavaa, hiukan ihanaa ja ainakin mielenkiintoista. Mutta ei vedä vertoja edes sadasosaa toisen ihmisen läsnäolevalle kohtaamiselle, hengitykselle samaan tahtiin, silmistä silmiin tapahtuvalle katseelle tai sanoille jotka vastaavat toisen sanoihin, kuunnellen rauhassa.

(kirjoittaja on 32- vuotias kahden lapsen äiti, joka kummastelee maailman menoa ja koettaa ymmärtää sitä sanoilla, jotka tavalla tai toisella liittyvät tähän hetkeen, sekä työllistää itseään kirjoittamalla ja etsiikin jatkuvasti kirjoitus- ja palautteenantotöitä)