Kirja-arvio: Väritöntä vasten muut värit loistavat

Kuinka paljon meissä itsessämme on väriä, joka hohtaa meistä ainutlaatuisena? Kuinka paljon sädehdimme toisia yksilöitä kohtaan? Murakamin uusimman romaanin (2013, suom. 2014) päähenkilö on näennäisesti väritön. Kaikki muut vaikuttavat sädehtivän hänen ympärillään ihmeellisissä väreissä, kiinnostavina. Kaikilla muilla tuntuu olevan muille annettavaa paljon enemmän. Ainakin minulle tuttu tunne, mutta uskoisin sen olevan jokaisen ihmisen joskus kokemaa kipua.

Lukijana vaivaannun asioista, joita värittömälle miehelle tapahtuu, koska tämä on kuin oman elämänsä sivullinen, antaa asioiden tapahtua ja mennä omalla painollaan, tyytyy olemaan ja elämään yksin, vaikka jotkin asiat painavat häntä kovasti. Tämän lukon, tietämättömyyden ja tuskan haluan avata ja se on kirjan koukuttava vaikutus. Koukku voisi olla terävämpi ja syvempi, mysteerisempi. Hienosti rakentuva tarina jättää kuitenkin turhan mielestäni pois. Kirjan tarina etenee ja palaa taidokkaasti menneeseen ja jättää tunnelman hentoisesta udusta, Suomen keveän kesäyön väristä, jolloin elämää koetaan, ei eletä. Tai oikeastaan elää aletaan juurikin Suomen kesässä, ainakin se on hentoinen alku ja muutos.

Tarina etenee päähenkilön arkisen rytmin mukaan. Tällainen on tyypillistä Murakamin romaaneille. Kirjassa kuvataan toistuvasti ruokaa, pyykinpesua, töihin menoa, unirytmiä, seksiä, unia ja niistä heräämisiä, klassisen musiikin kuuntelua ja sen herättämiä tuntemuksia. Kirjassa on myös rautatieasemien estetiikkaa. Tämä kaikki luo tasapainottavan tunnelman muuten patoutuneita tunteita ja mystisyyttä vyöryttävään kirjaan, jossa ystävien hylkääminen synnyttää valtavan kaipuun ja saa päähenkilön tunteet lukkiutumaan moniksi vuosiksi, kunnes niistä jälleen voi puhua suoraan.

Suurta ihmetystä tai valtavaa oivallusta en teoksesta saanut, kuten vaikkapa romaanista Kafka rannalla (2002, suom. 2009). Mutta viipyilevä tunnelma pysyy silti pitkän aikaa kehossani kirjan lukemisen jälkeen. Jos japaninkielisten nimien merkitys välittyisi minulle, uskon että päähenkilöiden nimistä (esim. musta ja valkoinen) irtoaisi monia symbolisia merkityksiä. Nimet luultavasti viittaavat jotenkin ainakin henkilöiden kohtaloon tarinassa. Mutta mikä on väritön mies? Mitä värittömyys?

Mielelläni näkisin mitä väriä itse hohdan, vai hohdanko mitään. Monet asiat kuten kuolema ja syntymä, mistä tulemme ja minne menemme, ovat arvoituksia. Ehkä meissä voisi olla myös värejä joita ei tavallisilla silmillä näe. Varmaa on, että jotkut ihmiset tunnemme heti omaksemme, joihinkin tutustumme hitaasti. Jotkut jäävät syvästi ja välittömästi mieleen, toiset haipuvat ja liukuvat mielestä pois hyvin helposti. En siis tarkoita, että jotkut ihmiset olisivat toisia vähäpätöisempiä. Tarkoitan sitä, että toiset ihmiset kohtaavat helpommin, vetävät toisiaan helpommin puoleensa ja ihminen, joka on toiselle vieras, on toiselle heti tuttu vaikkei olisi ennen häntä nähnytkään. Ehkä tällä asialla on jotain tekemistä näkymättömien värien kanssa, vaikka varmasti monen muunkin asian kanssa. Tuntumia, aavistuksia, yhteensopivuuksia ja sopimattomuuksia. Ihmisten moninaisuus voisi olla väriskaalalla kuvattuna havainnollista. Värittömyys on vain näennäistä tai piiloutumista itseltään ja muilta. Tämän Murakamin romaani haluaa mielestäni sanoa.