Männystä ja toiseudesta!
Kirjoitan
runon,
lokakuu
sana seinällä,
numero
kaksikymmentä kaksi,
keskiviikko
kuulostaa keskipäivältä.
Ulkona kaikki
tyhjä tila, kylmettynyt.
Käyn
talvessa vain katseella,
ikkuna avaa
liikkuvan
kuvan tuulta mittaaviin,
kirkkaisiin mäntyihin.
Elän
kuin elokuvaa männystä.
Pakkasessa selviää päähenkilönä,
olohuoneen toiseudessa ehkä ei.
Tässä kuplassa ravinto tarjoillaan kuin lahjapaketeissa,
tee lentää
kaukaa, tuoksuu yhä jasmiinilta,
nautinnon paletti koostuu tuotetarjonnasta,
sisäänostajat
ovat ihmisroolien kärkipäässä
ja kärsimys on suljettu välimatkan, tai seinien sisään,
mutta männyt,
ne
elävät vahvasti,
näyttävät
kenties itseltään,
paljon
meille antavat
vaativat
vähän,
tiaisia,
oravia kantavat.
Mänty ei ole meidän,
olemme
vain päättäneet olla kaatamatta sitä.
Mänty
on sanaton,
sellaiseksi
kääntyy päivä kalenteritta,
päivää
seuraa kuu
ja kun kännykät, koneet,
kekrituleksi leimahtavat
jää puu
puu jää
tulee ja jää
kuka muu
-
Musiikkia!
(on ihmisellä vapaus olla pesässään
kuin linnassa
tuntea kummaa vetoa asumiskulunhinnassa
on
oikeus pelätä
toista ihmistä
muoviin
kääriä maailma
tavaraa loputta haalia
valittaa kaikesta
vetää tarpeita hihasta
olla olematta
monta kokemusta kokematta)
Kirjoitin runon kuin olisin nähnyt elokuvan,
se
oli pitkä, sen myönnän,
ja
rastaat lensivät sen yli,
eivät
kisanneet männyn portailla enää,
ne
menivät.
Keväällä
näen jonkun niistä, tunnistamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti