Elokuvassa 20 000 days on earth se meni suurinpiirtein näin:
"Laulu on kuolematon, se ei pelkää loppuaan". Tämä on teksti, ajatuksenvirtaa, joka lähti elokuvasta.
Se mitä luodaan, tallennetaan, lauletaan, kirjoitetaan,
maalataan, kuvataan tallentuu hetkiin, nauhoille, papereille, biteiksi. Se mitä
luodaan, tulee ilmi idean toteuttajan kautta. Toteuttaja on kanava - muuttuu
toiseksi ("Push the sky away") ja koskettaa muita, liikauttaa jotakin
vastaanottajassa. Luo luoja töitään, innolla. Haltioidutaan, kasvatetaan
haltija sisälle, kutsutaan hyvä henki tai annetaan kaiken hyvän virrata ulos
luomisena. Poistetaan turhia rajoja, sekoitetaan muistoja ja kokemuksia,
maalataan uutta. Kaikki tämä tapahtuu tietoisena siitä, että elämä on lyhyt. Kuolema
saapuu, kaikille. Kuolema on tuntematon, elämä lyhyt, mutta taide ikuista. Taide
yltää pidemmälle, koskettaa jos on koskettaakseen ja jos kuulee kosketuksen
alkulyönnit pääsee virtaan, hetkeksi.
Laulu alkaa jostakin, ehkä maailman rakastamisesta tai
vihaamisesta, ehkä kukan teriöstä tai kivestä joka rikkoo järven pinnan. Laulu
myös päättyy rohkeasti, on peloton.
Ihmiselämä alkaa vaikeasti ja heti alusta asti olemme
toisillemme vieraita, vaikkakin toiset ovat tutumpia kuin toiset ja monet
tunnemme hyviksi. Ja monissa ihmisissä kannamme kotiamme mukana. Alusta asti
pelkäämme ravinnon loppumista, huudamme nälkäinen suu ammollaan makeaa maitoa
ja tyynnymme sitä saadessamme. Nälkä meillä on aina johonkin. Ja aina tiedämme
että mikään ei ole ikuista. Laululla (ja taiteella) on onni olla ikuisempaa.
"Joku päivä kohtaat lohikäärmeesi ja lyöt sen".
Nyt on aika kuitenkin elää. Huonokin idea taiteessa on
parempi toteuttaa kuin olla tekemättä mitään. On elettävä, on luotava, on
sokeasti tavoiteltava sanoja yltääkseen kosketuksiin toisten kanssa, jonkin virtaavan ja elävän kanssa jonka voi hetkeksi tavoittaa.
Jos olisimme valtavassa kaniinin turkissa, jossa vain pieni osa
aikuisista kiipeäisi karvoja pitkin nähdäkseen missä todella mennään. Suuri osa aikuisista
käpertyisi nukkumaan turkkiin luottaen nautintojen voimaan. Jos vain lapset
syntyisivät karvojen päihin ja näkisivät kuinka kaniinia nostetaan hatusta miljardien vuosien kuluessa. Kunnes lapset alkaisivat kasvaa ja kivuta alaspäin karvoja pitkin. Jos
nukkuisimme läpi aikuiselämän, havahtuen välillä hiukan. Mikä meitä innostaisi kiipeämään tuolloin? Mikä muistamaan kuinka kuljemme ihmeiden läpi ilmekään värähtämättä?
Kiitos Sofian maailman kaniinista Jostein Gaarder! Kiitos Nick Cave! Kiitos antiikkista kauniimpi luolavertaus. Kiitos luola- Nick, joka saat aikaan saman vaikutelman, sitä erittelemättä! Ideoissaan
on oltava vähän hullu, on katsottava lapsen silmien heijastusta maailmasta ja
unohdettava kuka on, missä on ja nähtävä - sekä näkemästään puhuttava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti