Sateessa ja harmaassa vettä tuntuu olevan ilmassa kuin jättiläisen kylpysienessä. Jätti puristelee tiheää, paksua sientä vähän kerrallaan, tihuuttaa. Elävät värit ovat kadonneet, pimeys tulee rutkasti aiemmin kuin ennen.
Lapset unelmoivat joulusta, juoksevat pihalla kirkkaat valot käsissään ja valloittavat pimeää. Lapsilla ei ole kuitenkaan mitään hätää, lapset eivät kietoudu harmaaseen ja ala kiukutella kuinka vanhemmat eivät tee sitä tai tätä. Lapset eivät manaa minkä milloinkin pitäisi olla paremmin. Me vanhemmat kyllä kiukuttelemme säästäkin.
Kun värikkäät lelukatalogit eilen pamahtivat postiluukkuun, päätin tänä vuonna täysin tylysti viskata ne samantien paperinkeräykseen. Teinkö oikein vai väärin?
Aiempina vuosina olen antanut lapseni selata katalogit läpi, eikä siitä ole ollut sen suurempaa haittaa kuin se, että vähintään joku lehtisen tuotteista on päätynyt toiveisiin ja siten lahjasäkkiin. Olen nauttinut selaamisesta itsekin, uponnut ikään kuin pop-up-maailmaan, jossa mahdollisesti omistettavilla esineillä voi luoda pieniä haavetyhjiöitä keskelle omaa olohuonetta. Kun selasin katalogin läpi, tajusin ettei siinä ole mitään sellaista mitä lapseni luultavasti toivoisi enemmän kuin mitä jo toivoo. (Brion junarataa) Mutta pitäisikö lapsen antaa itse oppia laadukkaan ja ei-niin-laadukkaan tavaran ero?
Omassa lapsuudessani lelukatalogi oli haaveiden paikka. Se selattiin aivan ryppyiseksi ja lähes kaikesta siinä olevasta unelmoitiin. Eikö tämä rajallinen katalogi sitten ohjaa lapsen unelmointia paljon enemmän kuin katalogin pois heittäminen? Itseasiassa koen oppineeni juuri noista lelulehtisistä kuluttamisen tavan. Tavan, joka tuottaa mielihyvää vain kuvittelemalla mikä voisi olla minun. Tavan joka saa minut tavoittelemaan tavaraa esimerkiksi tekojen sijaan.
Fantasiassani lelukatalogin selaamisen sijaan harjoittelisin soittamaan pianolla tai oppisin piirtämään varjostuksia taiteilemilleni hevosille. Vähintään tulisin paremmaksi ihmiseksi ja koettaisin lopettaa nälänhädän ja kurjuuden.
Ihan näin yksinkertaisesti maailma ei toimi. Mutta arjen harmauden palastavien lelukatalogien katoaminen arjesta tuntuu juuri nyt hyvältä. Lapsetkaan eivät osaa niitä ainakaan toistaiseksi kaivata.
Lupaan sytyttää monta kynttilää ja leikkiä monta majaleikkiä kera taskulamppujen. Ja lupaan hankkia lapsilleni käytettyjä joululahjoja, muutaman uudenkin kyllä. Ylipäätään vaikkemme mitään rikkaita ole, kahlaamme yltäkylläisyydessä sikäli, että arkipäivässä aika vähän meidän täytyy kieltää itseltämme. Vaikkemme mistään suuresta haaveilekaan. Mutta nyt on lelukatalogit kielletty tästä perheestä. Aika näyttää onko sillä mitään vaikutusta kulutustottumuksiin.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista