Kirjoitukseen voi lähteä tyhjästä. Näennäisesti paperi tai
tekstinäyttö on tyhjä, kohta merkkejä täynnä. Me emme kuitenkaan ole tyhjiä,
emmekä ala tai lopu tietystä kohden. Vai mistä me alamme? Sydämestä? Sormista
tai varpaista? Ajatuksesta? Siitä kohden, jossa sormi koskettaa toisen ihoa, tai
sana kohtaa toisen korvan?
Näin keväällä ajatuksiini tulee enemmän keltaista ja
vihreää. Sitä odottaa hetkeä, kun koko maisema vaihtuu olohuoneeksi ja itsekin
alkaa avautua aurinkoon, lämpöön. Sen sijaan, että käpertyisi aina iltaisin vilttiin
sohvannurkkaan.
Kirjoitus edustaa minulle jotain mikä ei ole pakkoa.
Kirjoitus on parhaimmillaan virtaa ja hengitystä. En osaa olla ilman sitä.
Keväällä, kenties tekstinikin avautuu, puhkaisee paremmin
kuulon, siirtyy harmaasta keltaiseen, vihreään, alkaa silmuilla, luo
köynnöksiä, kukkii harmaita kukkia läpi kirjojen,
siirtyy
ajatuksista uinumaan muuntuneena toisiin kehoihin ja herää taas jälleen uutena
untuvaisena ideana toisissa sanoissa toisaalla. Huomaako sen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti