Yksinäisyydestä

Me olemme kaikki yksinäisiä. Tämä johtuu siitä, että voimme olla ainoastaan omassa,

yhdessä ja ainoassa kehossamme, ajatella omanlaisia ajatuksiamme. Yksin tunnemme usein yksinäi syyttä, mutta myös ihmisten keskellä voi tuntea yksinäisyyttä.

Kirjoitan romaania yksinäisyydestä. Mutta kun se on niin yksinäistä. Uskon aina välillä, että kirjoitan ainutlaatuista tekstiä (ja tiedän toki, että tekstissäni on hyvää), mutta toisinaan uskon että tekstini on kamalaa kuraa. Tämä on kai hyvin yleistä kirjoittajalle.

Kun kuljen metsässä, tunnen että jokainen kasvi ja puu, jopa pudonnut lehti on elävämpi kuin yksikään sana. Aurinko valaisee aina paremmin kuin yksikään runo. Ja hyvä keskustelu elävöittää

paremmin kuin yksikään kirja. Yksinäisyys katoaa kun tuntee yhdessä muita tunteita.

Mutta kirjoissa on magiaa. Ne ovat äänetöntä puhetta suoraan ihmiseltä toiselle. Asioiden kiteyttämistä, kristallisoimista, näyttämistä toisin. Kun kirjoitan, uskon aina elämään. Ihmisjoukossa en aina usko. Ihmisjoukot ovat aina vieraita, kaikille. Voiko joku sanoa, että joukossa voi puhua totta?

Nukkumaan mennessään lapseni katsoi seinällä olevaa venetsialaisnaamiota ja arvioi, että hämähäkkimiehellä on punainen naamio ja äidillä keltainen.

Hänen silmissään pystyn mihin tahansa, aivan kuten hän itsekin pystyy.

Kunhan pystyisin vaan olemaan kulloinkin tässä hetkessä ja kohtaamaan ihmisiä, muuta en tarvitse.

Olkaamme erilaisuuttamme kaikkialle heijastavia kristalleja, kuinka hörhöromanttiselta se kuulostakoonkaan. Näin voi tunnustaa yksinäisyyden ja olla ehkäpä elävämmin yhdessä.