Sirkus

Tässä on kuva, jonka piirsin noin vuonna 1988 Kaukajärven seurakunnan iltapäiväkerhossa. Muistan kuinka jännittävää oli leimata kuva omaan piirrokseen ja värittää se. Kuin kuva heräisi eloon hahmon kulkiessa sen polulla. Kuten Disneyn Maija Poppasessa, jossa hypätään tauluun ja kuljetaan polkua kahvilaan ja tivoliin. Lapselle ihmeet näkyvät hyvin pienessä. Ja ihmeet ovatkin juuri pieniä, isot leijuvat meiltä ohitse.

Sirkus - värikäs teltta, jonka sisällä tapahtuu ihmeitä jännässä valossa. Sirkuksessa on vaaraa ja iloa, surua ja kauhua ja riemua. Sirkus voi olla liioiteltua. Sirkus on salaista ja räikeää. Sirkus uhmaa kuolemaa.

Pääsin eilen pitkästä aikaa jättitrampoliinille. Aiemmin tunsin lentäväni kun pompin sillä. Nyt olin oppinut hallitsemaan sitä sen verran, etten pomppinut enää niin korkealle tahtomattani. Lentämisen tunne on edelleen mahdollinen, mutta pelko on poistunut. Opin hyppäämään hallitusti istumaan ja takaisin. Mikä riemu! Se on muuten vaikeampaa tuollaisella isolla trampalla kuin pihatrampalla.

Sirkus on minulle leikkiä, uusia taitoa ja huomaamatonta hikiliikuntaa. Minä en jaksa jumppia tai pumppia tai muita. Niissä tunnen itseni koneeksi. Sirkuksella otetaan kontaktia toisiin, nauretaan ja lämmitetään kehon lisäksi mieli ja sydän.

Kukaan ei oo parempi toistaan ja itselleen voi nauraa. Näytän varmasti hölmöltä kun en pääse kerrallaan kuin yhden kuperkeikan. Meinaan oksentaa yhdenkin jälkeen. Haluaisin kyllä tehdä niitä, muuten minulla ei ole niiden suhteen mitään ongelmaa, mutta voi yrjöyrjö! Onneksi muunlainen pyörintä, kiepunta ja hyppely onnistuu ja kestän sen, että hoipun tunnin alussa pari kertaa tyhmän näköisenä ympäri salia.

Minun mielestäni sirkuksella ei ole mitään tekemistä eläinten kouluttamisen kanssa. Ihmistä voi kyllä (suostumuksella) kouluttaa. Sirkus on sellaista kuin Sorilla, ihmisten kontakteja, harjoiteltuja konsteja yhä vaivattomampaan liikuntaan (jossa nähdään vaivaa hauskasti) ja yllätyksiä, sirkus on jatkuvaa yllätystä.