Näin ilveksen.

Näin ihan villin, rauhallisen ilveksen, joka tassutteli varovaisesti ohi erään luontotornin. Tämä tapahtui juhannuspäivänä Porin lähellä, luonnonsuojelualueella. 

Meren rannalla.

Hetki kesti ehkä 30 sekuntia, mutta sai ajattelemaan ja aistimaan metsää aivan eri tavalla.

Täällä se todella elää, tuo arka kissaeläin. Eikä se nyt ihan pieni ole. Missä se nukkuu? Montako jänistä se on syönyt? Tunteeko se toisen ilveksen?

Sydämeni hyppi; Ilves, ilves! En ole ikinä ajatellut näkeväni villiä ilvestä, vain Korkeasaaren hieman tylsistyneen oloisia kavereita.

Aivan kuin ilves olisi tuulenohuesti, ohuen olkipillin puhalluksen verran, puhaltanut lävitseni jotakin. 

Jotakin, joka saa minun kaipaamaan eloonjäämiskamppailua metsässä, yksinkertaista rauhaa, omin käsin pyydettyä kalaa, iltanuotiota, teltassa asumista, keräilyä ja luonnon rytmiin hengittämistä. Totaalista irtiottoa kuivista tiloista, sähkömaailmasta, koneista, laskuista, siivoamisesta, kaupassa käynneistä.

Minähän olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen. Kylmä, nälkä, kutittavat vaatteet, tuhisevat huonetoverit yöpaikoissa, kovat sängyt, huonot tyynyt, tai ruoka johon en ole tottunut, saavat minut karkaamaan muihin paikkoihin.

Toisaalta metsässä ei olisi hurisevaa jääkaappia, tietokoneen tuuletinta, vaihtuvaa yösähköä tai kohisevia vesiputkia, ohi ajavia mopoja. 

Mikään noista ei kauheesti kyllä häiritse kun on omassa, lämpimässä ja pehmeässä sängyssä siirtymässä pois maailmasta, unien sijalle.

Metsästä löytyisi kylmää ja kuumaa ilmaa, kastuvia vaatteita, hyttysenpistoja, pakkasenpistoja, ruotoista kalaa, loisia ja myrskyjä, jotka saavat sydämen värisemään. Kohtaamisia, oppia, kasveja, tuoksuja, hajuja, erilaisia paikkoja joihin astua, kiivetä, uida, kylpeä, nukkua, syödä.

Metsässä kokee elämän koko kehollaan. Täällä kliinisessä rivitalossa elämää tulee usein koettua vain päällä ja vatsalla. Tiedon ääressä, pöydän ääressä, sohvalla. Ja vain vähän kuluttavasti metsäelämään verraten. Tai toisaalta aikatauluilla päätään ja kehoaan rasittaen. Liikuntaa kyllä joo, mutta ei lähes kokopäiväistä, kuten metsäasujana varmasti kävisi.

En siis kahlitse itseäni luonnon rytmiin ja aloita taistelua, jossa vaan sitkeä selviää. Halaan puita, mutta vain vähän kerrallaan. Nautin vapaana olevien hiusteni leijumisesta tuulessa. Yövyn joskus teltassa, ja oleskelen metsässä kun ei ole liian kylmä tai kuuma.

Silti haluaisin kokea olevani tuo ilves, hetken. Mikä aistien hukattu (ihmisen kadottama) kirjo ilveksellä täytyykään olla!