Näin ilveksen.

Näin ihan villin, rauhallisen ilveksen, joka tassutteli varovaisesti ohi erään luontotornin. Tämä tapahtui juhannuspäivänä Porin lähellä, luonnonsuojelualueella. 

Meren rannalla.

Hetki kesti ehkä 30 sekuntia, mutta sai ajattelemaan ja aistimaan metsää aivan eri tavalla.

Täällä se todella elää, tuo arka kissaeläin. Eikä se nyt ihan pieni ole. Missä se nukkuu? Montako jänistä se on syönyt? Tunteeko se toisen ilveksen?

Sydämeni hyppi; Ilves, ilves! En ole ikinä ajatellut näkeväni villiä ilvestä, vain Korkeasaaren hieman tylsistyneen oloisia kavereita.

Aivan kuin ilves olisi tuulenohuesti, ohuen olkipillin puhalluksen verran, puhaltanut lävitseni jotakin. 

Jotakin, joka saa minun kaipaamaan eloonjäämiskamppailua metsässä, yksinkertaista rauhaa, omin käsin pyydettyä kalaa, iltanuotiota, teltassa asumista, keräilyä ja luonnon rytmiin hengittämistä. Totaalista irtiottoa kuivista tiloista, sähkömaailmasta, koneista, laskuista, siivoamisesta, kaupassa käynneistä.

Minähän olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen. Kylmä, nälkä, kutittavat vaatteet, tuhisevat huonetoverit yöpaikoissa, kovat sängyt, huonot tyynyt, tai ruoka johon en ole tottunut, saavat minut karkaamaan muihin paikkoihin.

Toisaalta metsässä ei olisi hurisevaa jääkaappia, tietokoneen tuuletinta, vaihtuvaa yösähköä tai kohisevia vesiputkia, ohi ajavia mopoja. 

Mikään noista ei kauheesti kyllä häiritse kun on omassa, lämpimässä ja pehmeässä sängyssä siirtymässä pois maailmasta, unien sijalle.

Metsästä löytyisi kylmää ja kuumaa ilmaa, kastuvia vaatteita, hyttysenpistoja, pakkasenpistoja, ruotoista kalaa, loisia ja myrskyjä, jotka saavat sydämen värisemään. Kohtaamisia, oppia, kasveja, tuoksuja, hajuja, erilaisia paikkoja joihin astua, kiivetä, uida, kylpeä, nukkua, syödä.

Metsässä kokee elämän koko kehollaan. Täällä kliinisessä rivitalossa elämää tulee usein koettua vain päällä ja vatsalla. Tiedon ääressä, pöydän ääressä, sohvalla. Ja vain vähän kuluttavasti metsäelämään verraten. Tai toisaalta aikatauluilla päätään ja kehoaan rasittaen. Liikuntaa kyllä joo, mutta ei lähes kokopäiväistä, kuten metsäasujana varmasti kävisi.

En siis kahlitse itseäni luonnon rytmiin ja aloita taistelua, jossa vaan sitkeä selviää. Halaan puita, mutta vain vähän kerrallaan. Nautin vapaana olevien hiusteni leijumisesta tuulessa. Yövyn joskus teltassa, ja oleskelen metsässä kun ei ole liian kylmä tai kuuma.

Silti haluaisin kokea olevani tuo ilves, hetken. Mikä aistien hukattu (ihmisen kadottama) kirjo ilveksellä täytyykään olla!

Stand upissa kyseenalaistetaan ihmisen käyttäytymistä!

Kuvassa on kasvot, mikki, sekä sanat liike, ele, tauko ja sana. Sekä huudahdus: "Ketä te oikein olette?!?". Stand upin elementtejä.

Stand up haastaa katsomaan omaa hölmöyttä, nauramaan ihmisen toiminnalle.

Vitsin kertominen yleisön edessä on ehkä muodikasta. Mutta se on myös hiton vaikeaa.

Minä en olisi hauska yleisön edessä. Enemmänkin tärisevä pystykkäissuuntainen jäätynyt kalikka. Tai jotain.

Stand up- koomikko Sami Hedberg vetää runsaasti keikkaa. Aika kunnioitettava ja hullu teko. (tällä hetkellä tavoitteena 365 keikkaa vuodessa)

Hän rakastaa mitä tekee - se välittyy. Erityisesti siitä, että hän voi seistä lavalla hiljaa kauan. Ja olla edelleen oma itsensä, pitää olostaan.

Samin stand up- keikalla on hauskaa. Lattealta kuulostaa, mutta näin se on asia.

Tampere 10.6 klo 18, Pakkahuone melkein täynnä.

Yleisö on melko hiljaista ja jäykkää, itseni mukaanlukien. Sami taputetaan lavalle. Tulee fiilis, että yleisö kunnioittaa häntä ja hän kunnioittaa ihmistä. Nauru aaltoilee vähän väliä läpi salin, naurutonta hetkeä ei juuri ole. Kerran joku laulaa kesken keikan (!), jotkut kommentoivat. Yleisöltä kysely saa aikaan terävintä iloa. ("Te tytöt siinä, minkä ikäisiä te olette? - 16, "hieno ikä (..) ai ai miten hieno ikä (..)") ("Mistä päin täällä on porukkaa?" -Tyrväältä "MISTÄ?! (..) Kuulin jotain ihan muuta (..). " 

Itsepetos on remakan naurun voimavara. Kun jutun aiheena on facebook, ajatuskulku menee jotensakin näin: Sitä voi ihminen päättää olevansa facebook- tauolla illan ja tutkia naama sinisenä naamakirjaa taas kahdeltatoista. (ihan vähän!) Smurffina! (miksen saa unta, hei?!) Oman typeryyden tajuaminen naurattaa - miten hulluja olemmekaan! (miten pieniä, heikkoja ja suloisiakin..)

Nauru syntyy sanallisesti yksinkertaisista asioista, moni muu asia merkitsee enemmän. Keskeisiä ovat eleet, tauot, näytteleminen, äänenpainot, tunteen, kuten nolouden ilmaisu.

Selittäkää minulle, kuinka voi imitoida lavalla useamman minuutin hyttysenininää ja saada sillä aikaan lämpimän (ja valtavan) naurunremakan? Aiemmilla keikoilla olen nähnyt supikoiran, ketun, lokin ja pulun. Avoimia, outoja ja hauskoja tuttavuuksia.

Ja kyllä, me suomalaiset (ja ihmiset) olemme vakavia! Keikallakin on vaikeaa ymmmärtää lapsiin ja eläimiin kohdistuvaa räikeää huumoria. Mutta kun siitä huomautetaan ääneen, siitä kuinka tunne meitä vie, kuinka moraali estää nauramasta, miltä näytämme kun tuijotamme vakavina, (koska ei noin saa sanoa..) nauru pyrskähtää ulos.

Ei taidetta, mutta kohtaamista - naurua? Ei kovin syvää. Huvittavaa. Pieniä tarinoita.

Ja raakaa, koska joka hetki välittyy pitääkö yleisö vai ei. Ja välillä yleisö ei todellakaan pidä. Mutta sillekin voi nauraa.

Entä onko stand up statementtiä? Oikeutta julistaa oma mielipide, hulluus. 

Vai havahdutusta siihen, että me ihmiset tunnemme yhdessä, joukkona tai pareina. Kannanotto ihmisen hulluuteen? Halua olla pidetty? Ihmisen yhteistä halua olla pidetty? Ihmisen kysymys siitä, ketä te oikein olette kaikki te muut ihmiset täällä ja mitä me täällä maapallolla oikein teemme?!?

Naurusta on ehkä lopulta lyhyt matka vakavuuteen. Stand up- keikalla naurun kohdista voi päätellä sen mikä koskettaa, mikä osuu ja mikä on tärkeää. Ainakin silloin kun yhteys yleisön ja esiintyjän välillä syntyy.